Mitä yhteistä on ebolalla ja soidensuojelulla?

Äkkiseltään ei ehkä juolahda mieleen, mitä tekemistä Afrikassa riehuvalla verenvuototaudilla voisi olla Suomen soidensuojeluohjelman kanssa.

Yhtymäkohta kuitenkin löytyy. Kyse on kokonaisten ekosysteemien toiminnan turvaamisesta, mikä vaikuttaa myös lajin nimeltä ihminen elinmahdollisuuksiin.

Afrikassa metsiä on raivattu niin rajulla kädellä, että villieläimet ovat etsiytyneet lähemmäs ihmisten elinympäristöjä.

Kotimetsästään häädetty hedelmälepakko toi tuliaisina ebolan, minkä seurauksia voimme nyt kauhulla seurata uutisista. Tuhansia ihmisiä on kuollut, eikä tauti kunnioita maiden rajoja.

Ebola on varoittava esimerkki siitä, mitä voi käydä, kun luonnon toimintaa häiritään. Vastaavia eläinten levittämiä tauteja ovat sikainfluenssa ja SARS.

Suomesta tulee mieleen susien vaeltelu ihmisten ilmoilla. Ehkäpä niilläkään ei ole enää tarpeeksi elintilaa ja ravintoa.

Sudet onneksi levittävät virusten sijaan vain pelkoa.

Asiantuntijoiden mukaan soiden lisäsuojelulle on tarvetta etenkin Etelä-Suomessa, jossa tietyt suotyypit ovat uhanalaistuneet.

En malta olla tässä yhteydessä hämmästelemättä luonnontieteilijöiden asiantuntemuksen jatkuvaa kyseenalaistamista. Miksi luontotyyppien ja lajien uhanalaistumista pidetään höpöhöpö-puheena, vaikka taustalla on pitkäaikaista ja monipuolista tutkimusta?

Aiemmat soidensuojeluohjelmat ovat vuosilta 1979 ja 1981, joten ei ole mikään ihme, että suojelutarve arvioidaan uudestaan ja tehdään tarvittavia täydennyksiä.

Ekosysteemien kytkeytyneisyyden ja niin sanottujen ekokäytävien tarpeesta tiedetään nykyään paljon enemmän kuin 35 vuotta sitten.

Tähän mennessä suojeltujen soiden verkosto kattaa noin 1,2 miljoonaa hehtaaria eli 13 prosenttia koko maan suoalasta. Turpeennostollekin jää vielä tilaa.

Miksei suojelua sitten voida toteuttaa joka paikassa vapaaehtoisesti? Siksi, ettei suota pysty suojelemaan vain osittain. Jos yhdellä sivustalla ojitetaan, kuivuu koko ekosysteemi.

Kokemuksen mukaan jokaisessa yhteisössä pesii änkyrä. Jos kymmenestä maanomistajasta yhdeksän haluaa suojella suon, onko oikein, että koko homma kuivuu kasaan yhden vastahankailijan takia?

Pakkokeinoja tarvitaan siis ääritapauksia varten. Sekin on demokratiaa.

Sitä paitsi kiistan vastapuolet tuntuvat olevan ydinkysymyksestä samaa mieltä: arvokkaita luontokohteita on suojeltava. Näin on viestittänyt myös MTK.

Valtio lupaa maksaa suojelusta käyvän korvauksen. Monessa tapauksessa se voi olla maanomistajalle liki lottovoitto.

”Ojittamattoman suon muuttaminen euroiksi on muulla tavoin todella hankalaa. Esimerkiksi turvetuotantolupia tällaisille alueille ei muutenkaan myönnetä”, totesi Markus Nissinen Länsi-Suomen metsänomistajien liitosta viime perjantain MT:ssä.

Monessako tapauksessa suojelupäätös sitten syntyisi vapaaehtoisesti ja monessako jouduttaisiin turvautumaan viimeiseen keinoon eli pakkolunastukseen? Sitä ei tunnu tietävän kukaan.

Tuskin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkaan pystyy asiaa kuukaudessa selvittämään. Tai sitten kannattaisi välittömästi pukata kyselyä postiin niille maanomistajille, joita asia koskee. Itse asiassa heidät olisi pitänyt osallistaa jo aikaa sitten.

Toivoisin, ettei suojeluohjelman valmisteluun käytetty aika, vaiva ja asiantuntemus valu hukkaan, vaan tarvittavat lisäselvitykset tehdään pian ja ohjelma toteutetaan. Mitä vapaaehtoisemmin, sen parempi, toki, jos se vain on käytännössä mahdollista.

Loppujen lopuksi olemme kaikki samassa veneessä. Itse en maattomana pysty suojeluun osallistumaan muutoin kuin maksamalla veroja ja sitä kautta suojelukorvauksia. Voin vain toivoa, että ne, jotka omistavat tilkun arvokasta luontoa, ajattelevat myös jälkipolvia.

Jos ekosysteemien tilaa horjutetaan liikaa, seurauksena voi olla tulvia, sään ääri-ilmiöitä, katovuosia ja muita kauheuksia.

Ebolavitsaus on hyvä osoitus siitä, ettemme pysty ennustamaan, mitä kaikkea on luvassa.

Luonnon kiertokulussa kaikki liittyy kaikkeen. Kaaosteorian opit mielessä pitäen on parempi pelata varman päälle kuin katua myöhemmin.