Murteiden muassa

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Koko Suomi tuntuu valmistautuvan jo kovalla tohinalla juhlimaan satavuotista itsenäisyyttämme. Niinpä olen kirjoittanut sukuni kotimaakuntaan Etelä-Pohjanmaalle jo kaksi historia-aiheista näytelmää ja kolmas on parhaillaan työn alla.

Erityisesti nautin näissä pohjalaisprojekteissa siitä, että saa kirjoittaa oikein leviää murretta, jota aidot kielenpuhujat saavat sitten oikoa, täydentää ja sovitella suuhunsa. Rakastan näet murteita, vaikken oikeastaan osaa kunnolla yhtäkään.

Alku oli kyllä lupaava: opin puhumaan Pohjanmaalla. Siksi eteläpohjalainen nuotti kuuluu yhä puheessani heti kun vähänkin innostun.

Opiskelevan opettajaperheen lapsena ehdin kuitenkin opetella jo alle kouluikäisenä helsinkiläistä slangia Ebeneserin lastentarhassa ja pohjoispohjalaista murretta Raahen pihoilla ja kujilla. Kun sitten aloitin kansakoulun Orimattilassa, ”ookkonäät” vaihtuivat nopeasta ”olet siekii” -kysymyksiksi.

Pitkään luulin, että se siemie-murre, jota puhuin koko kansakouluajan, oli kirvulaista perua. Asuimme nimittäin pari vuotta eräänlaisessa pienois-Kirvussa tehtailija Mikko Verran huopatossutehtaan liepeillä.

Vasta yliopiston murreluennoilla selvisi, että siemie-kiila ulottuu Karjalasta Kymenlaakson kautta Artjärvelle ja Orimattilaankin. Samaa murretta puhuin myöhemmin anoppini Pulmun kanssa. Vaikka hän olikin kasvanut Hollolan seudulla, muori ei sanonut ”meilän” kuin leikillään.

Mäntsälän murretta en ole oikein oppinut, vaikka olen elänyt täällä teini-ikäisestä saakka. Sen sijaan esikoistyttäreni puhua paukutti jo vuoden vanhana leveää mäntsäläläistä, jonka hän oli oppinut hoitotädiltään.

Siksi olikin outoa, että savon murre tarttui minuun muutamassa viikossa, kun päädyin Pielavedelle eläinlääkärisijaisen vaimona.

Siihen aikaan ei näet ollut kännyköitä, vaan eläinlääkärin vaimo päivysti puhelimen ääressä ja välitti tiedot kiireellisistä tapauksista soittelemalla kierroksen varrella oleviin taloihin. Kun muutaman viikon päästä tulimme pohjalaishäihin, sukulaiset pyysivät, etten puhuisi kovalla äänellä. Viänsin kuulemma savoa.

Savon murre olikin vielä 1970-luvulla kai jotenkin nolo juttu. Savoksi saivat viäntee korkeintaan Impi Umpilampi, Severj Suhonen ja Spede Pasanen.

Kun olen koulujen vanhempainilloissa ylistänyt murteita ja murteenpuhumista, aina on yleisön joukosta noussut muutama savolaissyntyinen äiti itku kurkussa todistamaan, mitenkä hänen piti etelään opiskelemaan tai töihin tullessaan karsia puheestaan kaikki savolaisvivahteet.

Samaan murteenmurhaan syyllistyi tietysti moni opettajakin pyrkiessään koulimaan oppilaistaan kirjakielen käyttäjiä.

Onneksi murteita on taas ryhdytty arvostamaan. Sain juuri valmiiksi lasten tietokirjan Suomen heimoista, maakunnista ja murteista. Repliikkejä on ollut hiomassa parikymmentä synnynnäistä murteenpuhujaa.

Kirjatieto ei kuitenkaan riitä. Sanat ja sanonnat, oikea rytmi ja äänenpainot opitaan korvakuulolla. Siksi on tärkeää että kaikki te, jotka osaatte omaa murrettanne, käyttäisitte sitä estottomasti niin kokouspöydissä kuin kaupunkilaisten ja varsinkin lasten ja nuorten kanssa. Kyllä meiränkin kersat osaavat jo tuara mummalle putukihvelin.