Suomalaisten soijasoppa

Euroopan suurimman soijatehtaan piti olla elintarvikejalostuksen riemuvoitto ja rahantekokone. Joukko arvovaltaisia ja kokeneita sijoittajia mukana eläkeyhtiö Varma ja pankkikonsernit Nordea ja Pohjola olivat takaamassa Uudellekaupungille uutta ylpeyden aihetta mersutuotannon jatkoksi. Lento oli lyhyt ja päättyi mahalaskuun. Kuinka tässä näin kävi?

Vuonna 1998 skotlantilaiset B. Agrawalla ja A. Agrawalla olivat päättäneet sijoittaa uusimman soijatehtaansa Satakuntaan Poriin tai Raumalle. Intialaista sukua olevat soijatehtailijat omistivat yhden kolmesta eurooppalaisesta soijatehtaasta Skotlannin länsiosassa.

Suunnitelmien parhaaksi sijoituspaikaksi osoittautui Pori, jolla oli etunaan syväsatama ja lisäksi Nesteeltä oli vapautumassa syväsataman tankkikapasiteetti. Hanke edellytti perusraaka-aineen, soijapapujen ostoa kilpailukykyiseen hintaan maailmanmarkkinoilta ja kuljetusta suurissa tankkereissa syväsatamaan.

Jalosteista, öljystä ja rehusta merkittävä osa olisi viety Venäjälle. Hanke kariutui kauppa- ja teollisuusministeriön kielteiseen kantaan rahoitustuen osalta.

Hanke olisi ollut kannattava, olivathan sen takana soijan valmistuksen ammattilaiset syntyperäiset intialaiset ja ajankohta oikea.

Myös tehtaan koko oli järkevästi harkittu tukeutuen Skotlannin tuotantolaitoksen osaamiseen ja markkinointiin.

Kasvussa olivat Euroopan ja Venäjän markkinat, jotka ennakoivat jo silloin soijapohjaisille tuotteille kovaa kysyntää. Isä ja poika Agrawallin soijatehdas Skotlannissa takoo tänäkin päivänä hyvää tulosta.

Kyseisten tapausten pohjalta voikin kysyä, voisiko kolmas kerta toden sanoa ja voisiko soijatehdas menestyä Suomessa.

Jo vuonna 1998 kävi selväksi, että amerikkalaiset hallitsevat soijan tuotantoa ja valmistusta maailman laajuisesti. Jo se, että Euroopassa on vain muutama soijaa jalostavaa tehdasta, kertoo niiden vaikeudesta hankkia raaka-ainetta amerikkalaisten hallitsemilta markkinoilta.

Soijavalmisteiden kannattavuus perustuukin edulliseen soijapapujen tai rouheen hintaan eli tuotannon jalostuksen lisäarvo on alhainen. Soijan jyrkkä hinnan nousu olisi ollutkin kohtalokasta Uudenkaupungin mammuttitehtaalle ja sen kannattavuudelle.

Soijapapujen tuotanto tuhoaa myös alkuperäisväestön alueita ja ympäristöä ja on eettisesti arveluttavaa.

Vaikka soijalla myönnetäänkin olevan erinomaisia terveysvaikutuksia muihin öljypohjaisiin kasveihin verrattuna, ei sen käytöllä esimerkiksi kalojen rehuna olekaan pelkkiä myönteisiä vaikutuksia. Soijarehulla kasvatetuissa kaloissa terveellisten öljyjen osuus on pudonnut 50 prosentilla verrattuna kala- ja äyriäisravinnolla kasvatettuihin kaloihin verrattuna.

Mielestäni Suomessa olisikin järkevämpää panostaa kotimaisten öljykasvien rypsin, rapsin ja härkäpavun viljelyyn ja jalostukseen. Maassamme on runsaasti vajaa käytössä olevaan peltoalaa, joka saadaan näin tuottavaan käyttöön.

Oman maan tuottamaan raaka-aineeseen on hyvä tukeutua ja sen hintakehitys on meidän omissa käsissä. Hyvänä esimerkkinä kotimaisen raaka-aineen arvosta ovat Rauman ja Oulun mäntyöljytehtaat. Niissä jalostuu suomalainen puu monikäyttöiseksi raaka-aineeksi ja jatkojalosteeksi.

Siitä syntyy myös kotimainen autojen polttoaine. Eihän meidän kannata lähteä merta edemmäs kalaan.