Sairaalan lakanoista
Kolumni
Heidi Jaatinen
Kun lapsi oli työnnetty sisään leveistä pariovista, lähdin kuluttamaan aikaani sairaalan ulkopuolelle. Paperikaupassa tunsin ilkeän kuvotuksen mahassani. Ajattelin, että tällaista on huoli ja rakkaus. Olinhan jo eilen, sairaalaan tultuamme tuntenut oloni huonovointiseksi. Mutta sairaalan ruokalassa oloni heikkeni dramaattisesti ja minun oli myönnettävä, että olin tullut kipeäksi, kesken lapseni leikkauksen.
Lapseni leikattiin viidensadan kilometrin päässä pääkaupungissa. Olimme käyneet vastaanotolla monet kerrat tutkittavina, ja leikkaus oli tiedossa jo vuosia etukäteen. Meillä oli aikaa valmistautua, ja lapseni suhtautui toimenpiteeseen pelottomasti.
Ennen kuin lastani lähdettiin viemään leikkaussaliin, hän suorastaan vakuutti, että siitä tulisi ihana elämys. Mutta kuinka hauraalta lapsi näyttikään sairaalan vaatteissa. Esilääkkeen aiheuttamassa tokkurassa hän ehti pohtia, onnistutaanko tässä sittenkään. Mutta hymyili sitten innokkaasti.
Silloin mieleen tuli kevät neljätoista vuotta sitten. Tuolloinkin olin sairaalassa lapsen kanssa ja sain pitää häntä sylissäni.
Aulassa ehdin vaihtaa muutaman sanan, kun lapsi tuotiin salista, ja leikkaavalta lääkäriltä sain tietää, että toimenpide oli onnistunut, mutta hoitajilta kuulin sen minkä jo tiesinkin, osastolle minulla ei ollut asiaa.
Tulla nyt kipeäksi tällaisella hetkellä. Itkimme molemmat tahoillamme, minä kälyni lakanoissa ja lapseni osastolla kaukana kaikesta tutusta.
Onneksi tällä kertaa kaikki järjestyi, käly, lapsen kummitäti, riensi hätiin ja yöpyi vieressä ensimmäisen yön, seuraavana päivänä tuttava kävi tervehtimässä lasta ja hoitajat tekivät työnsä ensiluokkaisesti.
Mutta viereisessä huoneessa, verhotun ikkunan takana makasi neljän kuukauden ikäinen vauva. Yksin. Häntä hoidettiin säännöllisesti. Kun kuulin lapsen itkevän, soitin hoitajien kelloa. Kerran hoitajien vuoronvaihdon aikaan kesti kaksikymmentäkaksi minuuttia ennen kuin hänen luokseen tultiin. Ensin hän itki hellyttävästi, kysyvästi, sitten kuin hädässä.
Myöhemmin kuulin, että vanhemmat asuivat kaukana ja lapsia oli monta. Oikeuttiko se heitä jättämään vauvan yksin huoneeseen? Eivätkö vanhemmat ymmärtäneet, mitä traumoja lapsi saa mittaamattoman pitkältä tuntuvassa yksinäisyydessä?
Luulivatko he, että sairaalan resurssit riittäisivät takaamaan jatkuvan sylin eristykseen määrätylle vauvalle? Lapsihan itki hylätyksi tulemisen tuskaa fyysisen kivun rinnalla. Päätin, että kerran vielä kirjoitan lehteen: menkää hyvät vanhemmat sairaalaan lapsenne tueksi.
Lapseni oli myös riittävän vanha osatakseen hälyttää apua. Vain minun varmuuteni sai kolauksen, enkä tarkoita nyt sitä hetkeä, kun mahani kurahti keskellä sairaalan käytävää, vaan sitä, että emme voi tietää mitä naapurihuoneen lapsen vanhemmat käyvät läpi.
Kuten äidilläni on tapana sanoa: ”Sitä sannoo ei suustaan piästä, jonka kelekassa ei käyä suata.”
Tuomitsematta paras. Mutta vilkaistaan kuitenkin verhojen raosta. Pyydetään apua ja riennetään tueksi, kun meitä tarvitaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
