Kiitos kotirintamalle

Ansaittua arvostusta

TEKSTI: Riitta Mustonen

KUVAT: Tuntematon emäntä -arkistot

www.tuntematonemanta.fi

Synnyin aamulla varttia vaille viisi, tietää Onerva Hintikka, sota-ajan lapsi. ”Puoli kuudelta äiti lähti navettaan lypsämään lehmät.” Isä oli rintamalla ja äidin oli tehtävä niin miesten kuin naistenkin työt.

Hintikka kirjoitti yhdessä Kirsti Häppölän kanssa neljä vuotta sitten kirjan ”Tuntematon emäntä” kotirintaman naisten kokemuksista. Helmikuussa saa ensi-iltansa Elina Kivihalmeen samanniminen dokumenttielokuva, jossa Hintikka parinkymmenen muun haastatellun tavoin kertaa sota-ajan lapsen ja nuoren naisen kokemuksia.

”Naisten piti vaieta sodasta. Ei saanut valittaa. Kunnes äiti alkoi 70-luvulla puhua, että on se kumma, kun puhutaan vain lotista ja rintamamiehistä, ja me olemme tehneet niiden miestenkin työt. Koskaan ei ole meitä kiitetty”, Hintikka muistaa.

Tuntematon emäntä -kirja antoi ohjaaja Elina Kivihalmeelle kipinän elokuvan tekoon. Viisikymppisenä häntä alkoi kiinnostaa, mistä hän on kotoisin ja mitä sota on tarkoittanut naisille.

”Oma mummoni, Tyyne Ojaniemi, jäi sodan jälkeen leskeksi yhdeksän lapsen kanssa. Pikkutyttönä mietin, miten mummo oikein pärjäsi, mutta 70-luvun nuorena radikaalina sodasta ei puhuttu. Muutama vuosi sitten asia tuli lähelle, kun olin työn kautta tekemisissä pakolaisnuorten kanssa. Mielestäni kotirintama tarvitsee arvoisensa käsittelyn”, Kivihalme toteaa.

Omaa äitiään ja mummoaan Kivihalme ei ehtinyt haastatella elokuvaan, mutta nämä esiintyvät valokuvissa ja kaitafilmeillä. Elokuvan haastateltavat löytyivät lehti-ilmoituksen ja puskaradion kautta.

Kivihalme on tyytyväinen, että sai mukaan muun muassa Sirkka Nukarin, joka parikymppisenä tyttönä joutui suuren kartanon emännäksi ja yksin vastaamaan lukuisista talon töistä.

Nukarin mieleen syöpyivät syyskuun 1944 rauhanehdot, jotka hän luettelee ulkoa vielä liki yhdeksänkymppisenä.

Kivihalmeen eno, Pentti Ojaniemi, joutui lapsena raskaisiin maataloustöihin, muun muassa lehmän poi’ituksiin ja puunkaatoon. Ne jättivät jälkensä pienen pojan mieleen. ”Lapset oppi, että elämä on pelkkää työtä”, Ojaniemi toteaa nyt ikämiehenä, kyynel silmässä.

”Historia kertoo meille paljon tästä päivästä. Ahertamisen ja työnteon pakonomainen tarve on siirtynyt työkulttuuriimme. Kova työ jatkui sodan jälkeenkin, kun sotakorvaukset maksettiin liiankin nopeasti. Siinä revittiin kansaa aika paljon”, Kivihalme miettii.

Yksi haastatelluista muistaa, miten koko sodan ajan ajateltiin, että tämän on pakko pian päättyä.

”Sanottiin, että kyllä sitä on hetken vaikka aidan vitsana. Sekin on jäänyt meille, pärjäämisen kulttuuri. Eikä se aina ole ihan hyvästä. Kyllä joskus vois pikkusen hellittää”, Kivihalme uskoo.

Tuntematon emäntä -elokuvaa tehtiin kolme vuotta. Sinä aikana Kivihalmeelle kirkastui, että hänen syntyessään sodan loppumisesta oli kulunut vasta kolmetoista vuotta. Todella lyhyt aika.

”Sota oli kummasti esillä vielä. Mummolassa puhuttiin evakoista ja desanteista. Pelkäsin desantteja, ja viisivuotiaana sytytin kuusiaidan tuleen, kun luulin, että sen takana on desantti.”

Elokuvallaan Kivihalme haluaa ennen kaikkea sanoa, että rauha on tärkeä asia. Kotirintama on syytön sotaan, eivätkä nekään ole päättäneet sotaan lähdöstä, jotka rintamalle joutuivat.

”Heitä voi verrata tämän päivän pakolaisiin. Eivät he omasta tahdostaan ole kotoaan paenneet. Luin juuri jostain, miten paljon somalit lähettävät rahaa kotiin ollessaan täällä – samalla tavoin Pentti-eno lähetti rahaa Ruotsista sodan jälkeen.”

Tuntematon emäntä on ensimmäinen dokumentti, johon Kivihalme on pannut itseään mukaan. Lähtökohtana on Tyyne-mummo, pientilan emäntä Karvialta.

”Mummo eli ääriolosuhteissa. Oli miehen työt, iso lapsikatras, saattohoidettavat vanhukset. Kyllä minä porasin tätä elokuvaa tehdessä ja nauroin myös. Ne olivat selviämiskeinot silloinkin: kekseliäisyys, huumori, pakko ja sisu.”

Tuntematon emäntä, ensi-ilta

elokuvateattereissa 4.2.2011