Euro ja kilpailukyky

Mielipide

20.8.201802:00

Kolumni

Eero Heinäluoma

Vuonna 1998 Suomi teki kauaskantoisen ratkaisun. Suomi liittyi uuteen yhteisvaluuttaan euroon, ja sitoutui samalla rahaliiton tiukkoihin sääntöihin.

Ruotsi ja Tanska jäivät ulkopuolelle mutta ilmoittivat sitoutuvansa rahaliiton sääntöihin vapaaehtoisesti.

Emu-päätös toi Suomeen matalammat korot ja paljon toivottua vakautta. Hyötyjinä ovat olleet niin yritykset kuin kotitaloudetkin. Samalla jouduttiin hyväksymään talouspoliittisen liikkumatilan merkittävä kapeneminen. Ulkoisten kriisien tai omien virheiden seurauksia ei enää voitu korjata devalvoimalla markkaa.

Sitoutuminen rahaliittoon tarkoitti rahapolitiikan ulkoistamista Euroopan keskuspankille (EKP), laitokselle, joka tulisi ajamaan Saksan-tyylistä kurinalaista rahapolitiikkaa.

EKP:n mandaattiin pankin tehtäväksi kirjattiin matala inflaatio ilman esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankin, Fedin määräystä huolehtia kasvusta ja työllisyydestä

Suomessa ymmärrettiin asetelman haastavuus sinänsä oikein. Osa Suomelle tärkeistä kilpailijamaista kuten Ruotsi voisi jatkossakin devalvoida, mutta Suomi joutuisi kriisin sattuessa puolustamaan kilpailukykyään muilla keinoin.

Palkkojen alentaminen ei lähtökohtaisesti ole hyvä ratkaisu, tuohan se talouteen suuren epävarmuuden ja riskin supistuvasta kotimaan kysynnästä. Vaikka devalvaatiokin syö palkkojen ostovoimaa, jakaantuvat seuraukset laveammin yhteiskuntaan ja päätösten hyväksyminen on monin tavoin helpompaa.

Vuoden 1998 Emu-ratkaisuun liittyi työmarkkinajärjestöjen yhteinen sopimus sopeutumistoimista. Tuon sopimuksen mukaan palkkaukseen tarvittiin muuttuvia eriä kuten voittopalkkioita, henkilöstörahastoja ja bonuspalkkausta, jotka ottaisivat automaattisesti huomioon suhdanteita. Joustavamman palkkausjärjestelmän kehityksen tulokset jäivät vaatimattomiksi.

Puskuriksi ajateltiin myös välillisiä työvoimakustannuksia. Liittymisratkaisun yhteydessä perustettiin kaksi rahastoa, niin sanotut Emu-puskurit, työeläkejärjestelmään ja työttömyysvakuutusjärjestelmään. Puskurien tarkoituksena oli kerätä rahaa hyvän suhdanteen aikana. Rahaa voitaisiin sitten käyttää alentamalla työantajien ja tekijöiden maksuja tai niiden nousupaineita huonoina aikoina. Näin voidaan alentaa kustannuksia ilman että palkkoja tarvitsee leikata.

Vuoden 2008 maailmanlaajuinen finanssikriisi ja sitä seurannut syvä taantuma testasi sekä Euroopan että Suomen kriisinsietokykyä äärimmilleen.

Euroopan nuoren keskuspankin huoli uskottavuudestaan inflaation taltuttajana ja Euroopan sisäinen kaupan epätasapaino ajoi rahaliiton murentumisen partaalle. Vain keskuspankin perääntyminen alkuperäisestä tiukasta linjastaan esti täyden romahduksen. Euroopan keskuspankin hitaus finanssikriisiin vastaamisessa ja samanaikaiset julkisten menojen leikkaukset kuitenkin pahensivat kriisiä tarpeettomasti.

Työttömyysvakuutusjärjestelmän Emu-puskuri on toiminut juuri niin kuin tarkoitettiinkin. Se on hillinnyt työttömyysvakuutusmaksujen kasvupaineita ja toiminut fiksuna automaattisena vakaajana.

Eläkejärjestelmän Emu-puskureihin sen sijaan ei ole koskettu. Hyvinä aikoina puskuria olisi pitänyt kasvattaa enemmän ja vastaavasti finanssikriisin oloissa puskuria olisi pitänyt purkaa.

Suomalainen yhteiskunta ansaitsisi rauhan aikana uuden keskustelun siitä, miten seuraavassa kriisissä ja sitä ennen toimitaan yhteisen rahan oloissa kilpailukyky ja työllisyys turvaten.

Tässä pohdinnassa pitäisi käydä lävitse niin työmarkkinoiden kuin koko yhteiskunnan kehittämistarpeet.