Eläköön, kapinoivat kylät!

Kilometrien metsäinen taival ilman ainuttakaan asumusta ja lopulta yksinäinen pihapiiri. 
Miksi joku haluaa asua näin syrjässä?

Entä pikkukaupunki syrjäseudulla? Pitkät matkat, vähäiset palvelut, vähän ihmisiä.

Ruuhka-Suomen näkö­kulmasta toivottoman syrjässä. Miksi ihmeessä kukaan haluaa asua siellä?

Ehkä joku ajattelee Suomesta 
samalla tavalla: maailman 
laidalla poloisen vähäväkinen, harvaan asuttu maa.

Sieltä omasta sontaluukusta katsoen toisten ratkaisut joskus ihmetyttävät. Miksi joku haluaa asettua asumaan syrjään, kauas naapureista ja palveluista, ja toinen kerrostaloasuntoon 
keskelle ruuhkaa ja hälyä? Ketä metsäinen seutu Itä-Suomessa kiehtoo, jos voi asua merenrannalla? Tai miksi asua maalla, jos voi olla palvelujen äärellä, metropolin sykkeessä?

Julkisessa keskustelussa 
toitotetaan aina silloin tällöin totuutena keskittämisen kiistämätöntä autuutta: säästöjä syntyy ja maailma pelastuu, kun ympäristön tuhoajat saatetaan sivistyksen pariin.

Suomella ei kuulemma joidenkin arvioiden mukaan ole varaa ylläpitää nykyistä infraa. Eli syrjäseudut on tyhjennettävä, sillä lapsia ei ole varaa kuljettaa kouluun tai vanhuksista huolehtia sinne matkojen 
päähän.

Eikä viime päivien keskustelujen mukaan muun muassa puiden kuljetus metsistä tehtaisiin lisää jalostusastetta tai Suomen vientiä. Milloin suomalaisista on tullut niin ahdasmielisiä, että vain oma ratkaisu on oikea?

Maaseudun resurssit ja mahdollisuudet on näköjään kovin helppo unohtaa. Jopa maakuntien ihmiset nostavat toisinaan keskusteluun sen, 
että kehittämistoimet tulee keskittää valtateiden läheisyyteen. Laaja maamme pitäisi hyödyntää vain osittain ja 
jättää resurssit vajaakäytölle.

Siksipä seuraankin suurella 
ilolla oman synnyinkyläni, Heinämäen, kehitystä. Kyläkoulu lakkautettiin vajaat kymmenen vuotta sitten, kyläkauppa jo 
vuosia ennen sitä, mutta silti 
alueelle on viime vuosina muuttanut runsaasti lapsi­perheitä.

Yleisen käsityksen mukaan Heinämäen kaltaisen kylän 
pitäisi olla toivottomassa 
luisussa kohti kuolemaa, sillä 
syrjässähän sen on; matkaa Pielaveden kirkonkylälle on reilut 10 kilometriä, Iisalmeen 45 kilometriä ja Kuopioon 
80 kilometriä.

Silti nuoret perheet ovat 
löytäneet juuri sieltä itselleen kodin. Osalla on juuret Heinä­mäessä, mutta joukossa on myös ilman aiempia siteitä 
kylään löytäneitä. Asukkaiden ammattikirjo on laaja: maa­talousyrittäjiä, opettajia, ensihoitajia, poliiseja, kampaajia, rekkakuskeja, kotiäitejä ja 
eläkeläisiä.

Muuttaminen maaseudulle on tietoinen valinta. Vuodenaikojen erot, etäisyydet ja 
palvelujen vähäisyys täytyy ymmärtää ennen muuttoa, mutta vastineeksi tuollakin kylällä on tarjolla rauhaa, tilaa, kauniita maisemia, ihania 
ihmisiä ja turvallisuutta.

Jos haluaa yhteistä tekemistä, on toki oltava omatoiminen ja aktiivinen. Vuosittain soudetaan porukalla järven ympäri, pidetään uuden vuoden juhlat ja tietysti hirvipeijaiset. Kunnassa järjestetään yhdistys­voimin muun muassa iso kesätapahtuma Muikkuvestivaalit ja monenlaisia pienempiä 
tapahtumia ympäri vuoden.

Elämän hallinnan tunne lisää tyytyväisyyttä ja hyvinvointia. Omatoimisuus ja aktiivisuus puolestaan lisäävät hallinnan tunnetta. Maaseudun oma­toimisuus on siis hyvinvoinnin lisääjä.

Toisaalta julkisten raken­teiden on mahdollistettava asukkaiden aktiivisuus ja kannustettava ideoihin, eivätkä 
kiitokset ja palkitseminen olisi 
pahitteeksi. Usein hommat tuppaavat kaatumaan samojen toimijoiden niskaan, joten 
toimijoiden jaksamisesta 
huolehtiminen on tarpeen.

Eläköön, keskittämistä 
vastaan kapinoivat kylät!

Kati Partanen on maailman 
tuottajajärjestön naisten komitean 
puheenjohtaja.

kati.partanen@mtk.fi