Eurosaippua venyy kriisistä toiseen

Torstaina ja perjantaina kokoontuvalle EU-maiden johtajien huippukokoukselle on ladattu valtavia paineita. Esityksiä sinkoilee milloin pankkiunionista, milloin talousunionista. Jotkut puhuvat jopa liittovaltiosta. Toiset taas odottavat euron tai koko EU:n kaatuvan päivänä minä hyvänsä.

On varmaa, että odotuksiin nähden huippukokous tuottaa jälleen kerran uuden pettymyksen.

Eurokriisin juoni on saippuaooppera, jossa media, poliitikot ja markkinat rakentavat yhä uudestaan yhä dramaattisempaa kohtausta. Joka kerta ollaan maailmanlopun partaalla ja EU-johtajilta vaaditaan suoranaisia ihmetekoja.

Kun niitä ei tule, markkinoilla petytään ja lehdet syyttävät EU-poliitikkoja kyvyttömyydestä tehdä riittävän isoja päätöksiä.

Jokaisen kriisikokouksen jälkeen euro on kuitenkin käypä valuutta, eikä maailmanlaajuisesta talouslamasta ole tietoakaan.

Joka paikassa hoetaan, että kriisiin on vain kaksi mahdollista ratkaisua. EU:n muuttuminen liittovaltioksi tai euroalueen hajoaminen.

Molemmat ratkaisut ovat käytännössä yhtä mahdottomia.

Kotimaisessa keskustelussa liittovaltio-sanaa käytetään milloin missäkin yhteydessä ja usein varsin epämääräisin perustein.

EU on historiansa aikana saanut monia liittovaltiomaisia piirteitä, mutta on täyttä utopiaa väittää, että EU:sta tai euroalueesta tulisi lähivuosina itsenäinen valtio, jolla on hallitus, verotusoikeus ja oma armeija.

Vuosikymmentenkin tähtäimellä tuntuu epärealistiselta ajatella, että Ranskan presidentti tai Saksan liittokansleri alentaisi itsensä maakuntajohtajaksi ja alkaisi pokkuroida jollekin EU:n presidentille.

Euroalueen hajoamista taas povaavat lähinnä brittiläiset ja amerikkalaiset taloustieteilijät ja kotimaiset EU-kriitikot.

On varmaankin totta, että euroalue ei ole optimaalinen valuutta-alue tai että tukipaketit eivät ratkaise kriisiä, mutta mikään ei varsinaisesti viittaa yhteisvaluutan romahdukseen.

Teknisesti euro voi hajota ainoastaan siten, että joku tai jotkut maat irtautuvat siitä omalla päätöksellään. Eurokritiikin voimistumisesta huolimatta yhdessäkään jäsenmaassa ei tällaista halua ole. Kreikan viimeiset vaalit osoittivat, että edes äärimmäisessä hädässä oleva maa ei tiukan paikan tullen ole valmis ottamaan eroamiseen liittyvää riskiä.

Uusi talous- tai pankkikriisikään ei mitenkään itsestään horjuttaisi euron asemaa laillisena maksuvälineenä.

Euroa puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta katsovat amerikkalaiset eivät taas ymmärrä europrojektin historiallista ulottuvuutta.

Rahaliiton luoneen Maastrichtin sopimuksen alkuperäinen tarkoitus oli pitää yhdistynyt Saksa aisoissa ja sidottuna Euroopan integraatioon. Euron kaataminen ei olisi mikään talouspoliittinen toimenpide, vaan Euroopan historian kääntämistä vuosikymmeniä taaksepäin.

Mitä loppuviikon huippukokoukselta sitten voi odottaa?

Realistisimpana esityksenä on pidetty niin sanottua pankkiunionia, eli EU-alueen yhteistä talletussuojaa ja pankkivalvontaa. Saksa on kuitenkin vastustanut hanketta, ainakin jos se tarkoittaa yhteisvastuuta pankkitalletuksien takaamisessa. Toisaalta pankki- ja rahoitusalan valvonta on jo nykyisellään osittain EU:n vastuulla, eikä pankkiunioni helpottaisi mitenkään akuuttia kriisiä.

Toinen ehdotus olisi antaa EU:n kriisirahastoille lupa ostaa suoraan esimerkiksi Italian tai Espanjan velkakirjoja, jotta niiden korkotaso kääntyisi laskuun. Periaatteessa nykyiset sopimukset sallivat tämän, mutta Saksa vastustaa ajatusta tiukasti. Jos bondeja päätettäisiin ostaa, alkaisi kiistely siitä, millä ehdoilla tukea annetaan.

Euroopan parlamentti haluaisi ratkaista kriisin velanpurkurahastolla. Suomea se ei juuri koskettaisi, mutta Saksa vastustaa tätäkin esitystä. Mallissa kaikki velat jotka ylittävät 60 prosenttia eurovaltion bkt:sta koottaisiin yhteiseen rahastoon, josta ne maksettaisiin pois 25 vuoden kuluessa. Epäselvää on kuinka realistinen 25 vuoden lyhennysaikataulu on. ”Ylimääräistä” velkaa kun euromailla on yhteensä 2 300 miljardia euroa.

Kaikenlaiset villit esitykset EU:n ”valtiovarainministeristä”, verotusoikeudesta tai nykyistä suuremmista tulonsiirroista jäsenmaiden välillä vaatisivat unionin perussopimusten muutoksia. Tunnetusti ne kestävät vuosia ja vaativat kansanäänestyksiä monissa jäsenmaissa.

Jotkin maat kuten Britannia jäisivät varmuudella ulos, mistä seuraisi omia hankaluuksia.

Ainoa peluri jonka ei tarvitse kysellä lupia, on EKP. Bundesbankin perinteeseen nojaava laitos on kuitenkin nihkeä tekemään mitään muuta kuin pitämään kriisimaiden pankkisektorin nipin napin hengissä.

Todennäköisintä on, että eurokriisin hoito jatkuu vielä vuosia erilaisten tukipakettien ja hätäratkaisujen varassa.

Suunta on kohti tiiviimpää unionia, mutta tahti on paljon hitaampi kuin poliitikkojen puheista voisi päätellä.