Karjan paimentaja

Millolassa poikiminen alkoi tänä vuonna kymmenen päivää myöhemmin kuin viime vuonna, vaikka sonni päästettiin laumaan samaan aikaan. Mikko Leikola tarkistaa jokaisen lehmän tilanteen neljän, viiden tunnin välein. 

Pepper-sonni on niin hyväluonteinen, että isäntä voi kiivetä sen selkään eikä eläin ole moksiskaan. 

Herefordit ovat rauhallisia ja uteliaita eläimiä. 

Saako olla, litistettyä oman tilan ohraa! 

Isäntä on nikkaroinut 27 härkämäistä pullonavaajaa ”miehille, jotka ovat saaneet jotain aikaiseksi ja kauniille naisille”. 

Mikko Leikolan tuntee australialaisesta Akubra-hatusta, jota hän on pitänyt kesästä -91 alkaen. Nykyinen malli on nimeltään Coober pedy. 

Mikko Leikolasta näkee, että hän on karjamies päästä varpaisiin. Isot työmiehen kourat, vankka vartalo, päivettyneet kasvot ja australialainen lierihattu pitkän varren huippuna.

Kun Leikola kiipeää aidan yli emolehmien tarhaan, eläinten ilmekään ei värähdä. Nämä viimeisillään tiineenä olevat tai vasta synnyttäneet elikot ovat tottuneet isäntäänsä.

Ja on pitänytkin tottua, sillä kevään poikimakaudella isäntäväki kiertää lauman läpi 4–6 tunnin välein yötä päivää siltä varalta, että jollakin rouvalla sattuisi olemaan poikimaongelmaa. Silloin eläin talutetaan karjakujaan, pannaan päästään kiinni ja autetaan vasikka ulos.

”Yhtään lehmää ei tänä vuonna ole kuollut synnytykseen. Kaksi on jouduttu teurastamaan emätinkomplikaatioiden takia. Ja yksi lehmä loi vasikkansa kolme viikkoa etuajassa eikä vasikka jäänyt henkiin”, Leikola summaa.

Leikola isännöi Millolan tilaa Lohjan Millolan kylässä. Tilan päärakennus seisoo komeasti mäellä, mistä aukeavat pellot alas Savijärvelle ja sen vesijättömaalle.

Millola oli 1960-luvun lopulle lypsykarjatila. Syksyllä 1990 se aloitti emolehmien kasvatuksen. Ensin tuli limousin-risteytettyjä tiineitä lehmiä, muutama hieho ja hereford-sonni. Charolais-sonniakin kokeiltiin, mutta herefordin jälkeläiset olivat pirteämpiä, joten hereford sai jäädä hommiin.

Leikolan mielestä hereford sopii laajaperäiseen tuotantoon, jota Millolassa harjoitetaan. ”On näissä vähän angustakin, sillä kerran oli angus-sonni astumassa ja siitä jäi mustaa väriä laumaan.”

Puhdasrotuisten herefordien kasvatus alkoi vuonna 2000, kun Leikola osti Anjalankoskella lopettaneen kartanon karjasta parhaat, 40 emolehmää.

Nyt Millolassa on kaksi laumaa. Lähes kaikki sonnit myydään lihotettaviksi lihantuotantoon naapuritilalle. Toinen on jalostuslauma, jonka tavoitteena on tuottaa huippuluokan nupoja hereford-emoja. Ne myydään tiineenä eteenpäin.

Tiineestä emosta tai hiehosta saa kolminkertaisen hinnan teurashintaan verrattuna. Toki sen eteen on tehty työtäkin enemmän.

Millola ei ole luomutila, vaikka eläimet elävät varsin luonnonmukaisesti. Ne syövät korsirehua, omaa ohraa ja rypsipohjaista valkuaistiivistettä. Suolaa ja kivennäisiä on vapaasti tarjolla.

Keinosiemennystä ei käytetä, vaan sonnit astuvat lehmät.

Tilalla on vuodesta 2000 ollut jatkuvasti 60–70 emolehmää. Niitä astumassa on käytetty kolmea, neljää sonnia, joita on säännöllisesti vaihdeltu, jotta perimän laajuus säilyy.

Kun Leikola ostaa uuden sonnin, hän panee sen ensin hiehojen sekaan, että sonni saa kasvaa ikätoveriensa kanssa. ”Ettei heti joudu vanhojen rouvien kiusattavaksi. Vanha lehmä on isompi kuin vuoden vanha sonni, siinä syntyy auktoriteettiongelma”, isäntä perustelee.

Millolan kaikki lehmät ovat kevätpoikivia. Poikimakausi kestää maaliskuun lopulta toukokuun loppuun.

Yleensä lehmät selviävät poikimisesta omin neuvoin. Tänäkin vuonna osa lehmistä poiki lumihankeen. Yksi vasikka tykkäsi jopa maata hangessa, kun kai ajatteli, että se on sen koti.

Kun ensimmäiset vasikat ovat noin kolmiviikkoisia, sonnit viedään laumasta pois, etteivät ne astu lehmiä heti uudelleen.

Rospuuttokelillä lehmät otetaan tarhaan, missä poikiminen jatkuu, mutta heti kun maa alkaa jälleen kantaa ja vihertää, eläimet pääsevät takaisin laitumelle. Kesäkuun alussa lehmät jaetaan kahteen astutuslaumaan: toiseen puhtaat nupo-herefordit, toiseen sarvelliset ja ne, joissa on vähän angusta.

”Laitumella eläinten on mukavampi kulkea. Alussa ne saavat käydä tarhassa syömässä, mutta kesäkuussa ne alkavat laiduntaa Savijärven luonnonsuojelualueella”, Leikola selvittää.

Elokuun lopulla luonnonlaidun hiipuu ruskeaksi ja eläimet siirtyvät peltolaitumelle, mistä aiemmin kesällä on korjattu nurmi. Siellä ne syövät syysodelmaa syys-lokakuun vaihteeseen asti.

Syyslaitumella kaksi lehmälaumaa ja niiden sonnit yhdistetään. Näin varmistetaan, että jos toinen sonni ei ole astunut omia lehmiään, niin toinen astuu ne.

Syksyllä vasikat otetaan sisään kivinavettaan, punnitaan ja loislääkitään. Sonnivasikat viedään parin viikon päästä jatkokasvatukseen, tosin itselle jätetään yhdestä viiteen puhdasta nupo-herefordia.

Kaikki lehmävasikat jäävät myös omalle tilalle. Niistä karsitaan liian pienet ja suuret eli hidas- ja nopeakasvuiset pois, jotta syntyvä karja olisi mahdollisimman tasakokoista.

”Harmonista karjaa on helpompi hoitaa”, Leikola perustelee. Jäljelle jääneet hiehot astutetaan seuraavana kesänä.

Kun maa talvella menee routaan ja kantaa, emolehmät lasketaan taas pellolle. Leikola repii pyöröpaalin purkulaitteella niille heinäpaalin pellolle auki niin, että kaikki pääsevät syömään samasta paalista.

”Laidun on niille luontainen ruokailupaikka. Joskus testasimme, että pantiin samanlainen paali pyöröpaalihäkkiin, niin kyllä ne ensin söivät pellolta.”

Leikolaa ärsyttääkin ministeriön työryhmän keksintö, että pellolla pitäisi käyttää ruokintahäkkiä.

”Ruokintarakenteet ovat ihmisen keksimiä. Eläin on viisaampi kuin ihminen ja osaa kyllä syödä.”

Lehmät pysyvät hyvässä kunnossa, kun ne tallustelevat laitumella kaiken talvea. ”Eivät ne viitti joka yö tulla katoksiin nukkumaan, vaan jäävät pellolle heinäkarhen päälle, jopa 30 asteen pakkasella. Vain kostealla viimalla ne hakeutuvat suojaan.”

Emolehmien keskimääräinen elinikä on 7–8 vuotta. Jotkut eivät tiinehdy lainkaan, jotkut saattavat poikia kymmenenkin kertaa.

Myös siitossonnit ovat pitkäikäisiä. Millolan navetassa hönkäilee Pepper, 12-vuotias hyväjalkainen sonni, joka on tullut kuuluisaksi esiinnyttyään niin Okra- ja Elma-messuilla kuin Elisan mainoksessa.

Pepper painoi parhaimmillaan 1 300 kiloa, mutta kun Leikola nousee sen selkään, kylkiluut vähän törröttävät. Paino on pudonnut parisataa kiloa. ”Täytyy korjata ruokintaa”, isäntä päättelee.

Millolan toimeentulo rakentuu tiineitten emolehmien ja sonnivasikoiden myynnistä, koneurakoinnista, pyöröpaaliheinän myynnistä, metsästä ja maisemanhoidosta.

Emolehmät ovat varsinaisia maisemanhoitajia ja luonnonsuojelijoita. Syömällä vesijättömaan rantakasvillisuutta ne vähentävät järven ravinnepitoisuutta ja pitävät maiseman avoimena. Ilman lehmiä rannat pusikoituisivat nopeasti.

Leikola on käyttänyt lehmiä myös metsän taimikonhoidossa syömässä heinää ja vesakkoa taimien ympäriltä. Eläimet on vain muistettava hakea ajoissa pois, etteivät ne syö taimiakin.

Nuorena miehenä syksyllä 1989 Leikola lähti kotimaasta suureen maailmaan. Talvi taittui Australiassa viidellä eri maatilalla töissä.

Ensimmäisellä tilalla oli 1 500 lypsylehmää, jolloin Leikola päätti, että lypsylehmiä hän ei ainakaan ota.

Toisella tilalla oli 50 000 lammasta ja 200 000 hehtaaria maata. ”Olin jo pienenä päättänyt, että lampaita en ota, kun jouduin alle kouluikäisenä pässin pökkimäksi.”

Nautojakin Australiassa riitti, ja herefordien kanssa Leikola tuli hyvin juttuun. Myös kotijärven toisella puolella Suomessa oli herefordeja 1970-luvulla. Niinpä Leikola erikoistui rotukarjaan.

Australiasta ja matkoilta muuallekin on kantautunut oppeja Millolaan. Leikola on muun muassa hitsannut eläinten kiinniottohäkin Australiasta ottamansa valokuvan mallin mukaan. Myös karjankäsittelykujaan tuli idea ulkomailta.

Leikolan periaate onkin, että oma tapa ei ole ainoa oikea. Omat menetelmät kannattaa aika ajoin kyseenalaistaa.

”Monet Suomen eturivin pihvikarjatilat ovat hakeneet oppia ulkomailta”.

Vilja-aittaan rakentamassaan saluunassa isäntä voi hetken miettiä työnsä hyviä ja huonoja puolia.

”Byrokratian vieraantuminen luonnosta ärsyttää.”

Leikola kertoo esimerkin. Tila alkoi saada eläinten hyvinvointitukea vuodesta 2008. Vuonna 2012 tuki oli rahallisesti jo merkittävä. Edellisvuonna iski tarkastus.

”Meiltä puuttui joku palovaroitin ja paperi, joka olisi pitänyt tehdä eläinlääkärin kanssa. Virheprosentti meni yli 40:n, ja sanktio oli sata prosenttia.”

Päätöksen tulo ELY-keskuksesta kesti yli vuoden ja tila menetti tuen takautuvasti vuosilta 2008–11.

”Eikä tarkastaja edes kattonut, miten eläimet voi! Kyseessähän piti olla eläinten hyvinvointi eikä papereiden”, Leikola ärähtää.

”Jos unohdetaan byrokratia, niin eläinten kanssa on hauska toimia. Eläimiltä oppii tosi paljon. Niiden edessä pitää olla nöyrä, sillä ne tietää, mitä tehdä.”

”Tästä työstä voi ottaa stressin tai nauttia. Just sen verran tapahtuu, mitä itte tekee.”