Luottamuksella
Kolumni
Mari mörö
Nostin katiskan seinältä. Suustani pääsi painokas oh-hoh. Katiskassa rimpuili sellainen kestävää kehitystä henkivä tonttu, kumarasta olemuksesta päätellen selkeästi jo seniorikaartia. Hänen vaatteensa olivat harmaata rähjäistä pellavaa ja tummanpuhuvaa villaa, sankka parta ulottui liiterin lattiaan saakka ja syvissä, kaiken nähneissä silmissä viipyili hätääntynyt katse.
Lähdin viime pyhänä pulkan kanssa liiteriin. Niin vain voi elämä muuttua yhdellä klapinhakureissulla. Ehdin heitellä puita vain hetken, kun kuulin omituista ääntä. Ensin luulin, että liiterin perukoilla vaikeroi viiksistään hiirenloukkoon juuttunut kissa. Kun kohdensin otsalampun valokiilan oikeaan paikkaan, vaikeroinnin aiheuttaja selvisi. Joku oli päässyt seinällä roikkuvaan katiskaan, mutta ei sieltä pois.
Tehtäköön selväksi, ettei löytöhetkeen liity pikkujoulutunnelmia eikä pakurikääpäteetä vahvempia juomia. Olen nähnyt Ringo Starrin Chelsean ruusutarhassa ja törmännyt lentokentän hississä erotuomariksi puettuun simpanssiin, joten en hämmästy enää mitään enkä ketään.
Tuvan pöydän ääressä sain kuulla koko liikuttavan tarinan. He, kaikki maamme tontut, ovat aivan tolaltaan. Pihani tonttu, nimeltään Viljami, edustaa metsätonttujen ammattikuntaa. Jos en ole huomannut, niin hän on asustellut tontilla noin 280 vuotta. Siinä vaiheessa kun Sandels asui järven vastarannalla, Viljami tuli tänne harjoittelijaksi.
Heppu näytti Esko Valtaojalta sillä erotuksella, että tämä ensin mainittu on ehtinyt tutkia universumin saloja noin kolmesataa vuotta putkeen ja jo hiukan väsynyt siihen touhuun. Vapautin tontun. Se hyppäsi isävainaan pilkkijakkaralle ja otti lakin päästään. Herrasmies, sanoisin.
Olennon itkuntyrske laantui. Ojensin käppänälle nenäliinan. Käppänä oli vilusta sininen ja hetken mietittyäni rohkenin tarjota pulkkakyytiä tupaan.
Pari minuuttia kengänkärkiään tuijoteltuaan se sitten suostui. Arvokkuuttaan menettämättä tonttu käveli pulkkaan. Nykäisin pulkan liikkeelle. Suurimmasta koivunhalosta kiinni pitäen tonttu matkasi tupaan. Keitin meille pakurikääpäteetä, sillä olen kuullut tonttujen vieroksuvan kahvia.
Taputin tonttua olalle. Halasin. Tunnustin, etten halua tulla vakoilluksi enkä välitä kantelijoista. Ja että olen onnekas, kun noin luotettava ja uskollinen ammattitonttu asuu meillä. En välitä lyhytnäköisistä sesonkiolennoista ja jos joulupukkikin on nykyisin sellainen, niin vakavaksi vetää.
Viljami tyrski vielä hiukan, mutta rauhoittui täysin, kun kaadoin lisää teetä ja tarjosin leipää. Sain kuulla piinan syyn: kaikki rauhalliset ja leppoisat metsä- ja pihatontut joutuvat tekemään töitä Korvatunturille. Siellä on kuulemma kaikki tontut ulkoistettu minne lie tunturiin, osa niistä on lähtenyt etelään.
Surkeata on meno pukin tontilla. Lautapelit teetetään tätä nykyä kiinalaisella sahalla, ja kirjojen painamisen ja niiden paketoinnin sijaan lapsilukijoille toimitetaan norjalaisia energialatausseteleitä. Kuljetustontut ovat lähteneet lipettiin kiristyneiden työolojen vuoksi, metallipaja on suljettu.
”Että sitä minä vain tässä itkin, kun en osaa vakoilla ketään enkä halua tehdä töitä vain yhden illan takia”, Viljami tunnusti. ”Ja ilkeävätkin pitää edelleen harjoittelijana!”
Viljami lupasi tulla jouluna käymään. Kun hän on nyt paljastunut, niin mitäpä enää piileksimään. Tonttu saa jatkossakin löytää hukkuneet työkalut, avaimet ja silmälasit, oli talvi tai kesä. Ja liiterin lupasi järjestää ja teroittaa sahan. Mutta minä en kerro eteenpäin luottamuksellisia juttuja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
