Mutkia elämän taipaleella

Mielipide

13.6.201602:00

Kolumni

Seppo Vuokko

Sain valkolakin 50 vuotta sitten ja riemuylioppilaana pääsin puhumaan uusille ylioppilaille entisen koulumme kevätjuhlassa. Tilaisuus sai minut katsomaan taaksepäin omaa uraani, ja pohtimaan sen käännekohtia. Ei siitä ole suoranaisesti opiksi uusille ylioppilaille, mutta se voi lohduttaa silloin kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Uraan vaikuttavat pienetkin tapahtumat, sekä päätökset, jotka ihminen itse tekee että tilanteet, joihin itse ei voi vaikuttaa. Valintojen merkityksen huomaa usein vasta jälkeenpäin.

Minua on aina ohjannut rakkaus luontoon ja maaseutuun, rahalla ei ole ollut paljonkaan merkitystä.

Alun perin minun ei pitänyt lainkaan lähteä opintielle. Kävin viisi luokkaa kansakoulua, kunnes yläluokkien opettaja Akseli Kolehmainen tuli kotiimme ja sanoi, että Seppo-pojan pitää päästä oppikouluun. Minulle sattui sarja poikkeuksellisen hyviä biologian opettajia: Esko Lind, Mikko Suominen, Tapio Rintanen ja lyhyeksi jääneellä harharetkellä Haminan yhteislyseoon Lauri Tiensuu. He vahvistivat uran valintaa: tietysti biologiaa lukemaan.

Niinpä pyrin Helsinkiin. Jälkeenpäin selvisi, että ekologian opetus olisi Oulussa ja Turussa ollut laajempaa. Niissä tutkittiin lajien välisiä vuorovaikutuksia, siis ekosysteemien toimintaa eikä pelkästään yksittäisiä lajeja. Jos olisin mennyt Turkuun, olisin ehkä päätynyt Amazonian tutkijaksi, jos Ouluun, minusta olisi kenties tullut tundraekologi. Mutta jos olisin mennyt Ouluun tai Turkuun, tuskin olisin päätynyt Luontoiltaan.

Lappiin kyllä jouduin Helsingissäkin. Olin jo lukioaikoina ollut Tapio Rintasen mukana Lapissa, missä hän teki väitöskirjaansa. Kun geologian tutkimuslaitoksen johtaja Vladi Marmo etsi biologia tutkimaan kallioperän vaikutusta kasvillisuuteen Lapissa, minä sain gradun aiheen. Siitä olisi voinut tutkijan ura aueta, mutta sitten astui kohtalo peliin: Marmo kuoli auto-onnettomuudessa. Geologian tutkimuslaitoksella muut eivät olleet aiheesta kiinnostuneita, mutta tukivat vielä kahtena kesänä kenttätöitä niin, että sain graduni valmiiksi. Väitöskirjaa minun ei ollut mahdollista aiheesta tehdä ilman ulkopuolista rahoitusta.

Varattomana opiskelijana piti ottaa vastaan sellaisia töitä kun tarjottiin. Aluksi tein yksittäisiä kirjoitelmia ja sain niistä hyvää palautetta. Kun Suomen luonnon toimituksessa avautui paikka, hain sitä. Siirtyminen toimittajaksi vei sitten kokonaan haaveet tutkijan urasta.

Jos ajattelee rahaa, aika Suomen luonnossa oli paras vaihe elämässäni, sillä toimittajien palkat ovat kohtalaiset. Kun minut sitten valittiin lehden päätoimittajaksi, huomasin yhtäkkiä istuvani toimistossa. Kirjoitan kyllä luonnosta, mutta luonto on kaukana. Ikkunasta näkyi kaistale taivasta ja joskus ikkunalaudalle pyörähti pulu.

Niinpä sanoin itseni irti. Juuri Kuusamoon muuttanut Hannu Hautala sanoi, että vapaudesta kannattaa maksaa tonni kuussa. Minä totesin, että vapaus käy vieläkin kalliimmaksi, mutta en ole silti katunut. Vapaana toimittajana pääsin muuttamaan maalle, ensin Kannuskoskelle, ja sitten löytyi vielä parempi paikka Savitaipaleen Kauliolta.

Mutta palataan vielä sinne alkuun ja etsitään se varsinainen käännekohta, joka ohjasi minut kirjoittavan biologin uralle. Kansakoulun viidennellä väittelin opettaja Kolehmaisen kanssa siitä, onko tervapääsky pääskysten sukulainen vai ei. Kun opettaja totesi minun olleen oikeassa, patisti hän minut oppikouluun. Eväät väittelyyn olin saanut Pekka Nuortevan kirjasta Suomen eläinkuvasto. Sen taas olin saanut vanhemmiltani, luultavasti jouluna 1956, joten tämän jutun voisi otsikoida myös ”Kirja joka muutti elämäni”.