Merja Kyllönen: Metsien aarreaitat

Havumetsät huokailevat kulkijalle omat tarinansa, suopursut tuoksuvat huumaavalla tavalla. Kostea mättäikkö painuu jalan alla. Olen maisemassa, jossa sielu ja mieli lepäävät sopusoinnussa. Maisemassa, jonka omat vanhemmat jättivät henkiseksi perinnöksi, perinnöksi jota ei rahassa mitata, eikä sitä voutikaan pääse huonolla hetkellä ulosmittamaan.

Retket alkoivat pienen emalimukin voimalla, se oli pienen tytön ensimmäinen marjasaalis, jossa muki oli ”miestä myöten”. Eli koon mukaan oli ensin pienempi ja sitten myöhemmin kasvettuamme isompi astia, joka tuli yhteisillä marjareissuilla saada osuutenaan poimituksi täyteen. Joskus murrosiän tahkovuosina isän marjareissut eivät olleetkaan niin trendikkäitä, mutta yhteinen aika oli murjottavalle teinillekin niin tärkeää, että mukaan lähdettiin.

Näin aikuisena olen monesti miettinyt, kuinka arvokkaan perinnön vanhemmat antoivat opettaessaan luonnonantimien kerääjäksi, aarteiden tallettajaksi. Ja minkä henkisen mielenterveyspalvelun saan joka kerta luonnon helmassa, maaäidin hellässä syleilyssä kesäpäivien ja syyshetkien sanattomassa sylissä.

Mikään huvipuisto, mikään ostosreissu ei voi korvata sitä nuotiomakkaran makua, eväsleipiä voipaperissa, mehua omasta mehupullosta repun kätköistä. Raikkaan luontoilman punaisiksi kehräämiä poskipäitä tai luonnollisesta rasituksesta tulevaa hienoista kolotusta kintereissä, ei korvaa kuntosalit. Itse asiassa ne parhaat elämykset ovat tulleet siitä yhdessäolosta, siitä perinnöstä, jolla on oppinut hankkimaan luonnosta jatketta ruokapöytään.

Surullisena olen seurannut, kuinka tämän päivän maailmassa entistä enemmän hakemalla haetaan elämyksiä, kokemuksia pienillekin lapsille erilaisista paikoista ja rahalla maksetuista tapahtumista. Oma kokemus kertoo kuitenkin sen, ettei raha koskaan ratkaissut, vaan aika ratkaisi. Yhteinen, yhdessä vietetty, rakkaudella annettu aika oli jokaista rahalla tehtyä elämystä suurempi. Suurempi oli myös se perintö, jota haluan viedä eteenpäin ja vaalia elämässäni. Luonto antaa ihmisille vähästäänkin paljon, sielunrauhan rajattoman, hetkisen huolettomuuden arjessa.

Ollaan läsnä toisillemme, viedään perheemme ja läheisemme luonnon helmaan, hengittämään havumetsien tuoksua ja keräämään luonnon aarteita. Jokaiselle on jotain, kaikesta ei kukaan pyydäkään innostumaan. Tärkeintä on innostua toinen toistemme olemassaolosta ja omalla läsnäololla varmistaa toiselle ihmisille hyvä mieli. Eikä sekään haittaa, jos se pieni emalimuki ja myöhemmin marjasanko täyttyy luontoäidin aarreaitan makoisista tuotteista.

Annetaan toisillemme sellainen perintö, jolla ei ehkä ole sitä rahallista arvoa, mutta sitäkin suurempi henkinen arvo, jota kukaan ei meiltä voi pois ottaa. Metsiemme ja luontomme aarreaitat tarjoavat parhaintaan, otetaan yhdessä vastaan niiden henkiset ja fyysiset antimet.