Kerroin avoimesti kipeimmät kolhuni ja noloimmat kömmähdykseni – oliko se rohkeaa vai pelkkää hölmöyttä?
Mitä miettii työnantaja, kun olen kertonut kaikelle kansalle kuinka työni uuvutti minut? Kuinka suhtautuvat maanviljelijät ja poromiehet, pohtii Venla Jyrkinen.
Venla Jyrkinen kirjoitti kirjan eläinlääkärin työstään Lapissa. Kuva: Tarmo Lehtosalo16.3.202522:00
Olen saanut viime aikoina palautetta rohkeudestani. Kehut koskevat hiljattain julkaistua omaelämäkerrallista kirjaani, jossa olen jakanut avoimesti niin kipeimmät kolhuni kuin suurimmat epävarmuuteni, noloimmista kömmähdyksistä puhumattakaan.
Vaikka kehut mairittelevat, en ole osannut ottaa niitä omakseni. En ole tuntenut itseäni rohkeaksi. Olen tuntenut itseni hermoraunioksi. Ja ehkä hieman hölmöksi.
Asia on nimittäin niin, että vaikka kirja lopulta on julkinen tuotos, käsikirjoitusta tehdessään kirjailija saa tuhertaa sen parissa ihan itsekseen, piilossa maailmalta sanojensa kanssa.
Tuotos ei tuossa vaiheessa tunnu edes kirjalta. Enimmäkseen se tuntuu joltain sekavalta ja epätoivoiselta räpellykseltä, jonka on hankala uskoa koskaan näkevän päivänvaloa.
Kirjoittaessa tarina alkaa parhaimmillaan elää omaa elämäänsä, ja vaikka se kuinka kirjailijan elämään pohjautuisi, alkaa se tuntua jollain tapaa siitä erilliseltä.
Ja jos onni suo, tarina alkaa tuntua myös tärkeältä. Siltä, että sen lukeminen voisi auttaa jotakuta toista. Ja tuo tunne kannustaa tekemään yksityisestä julkista.
Tuossa vaiheessa ajattelee myös, että käsikirjoituksesta ehtii vielä poistaa liian intiimit asiat ennen lopullista versiota.
Mutta kun käsikirjoitusta sitten pallottelee kustannustoimittajan kanssa huomaa ehkä, että juuri intiimiys ja aitous tuovat tarinaan sen kaipaaman syvyyden.
Tässä vaiheessa kirja on muutenkin irtautunut itsestä erilliseksi, ja kerran vain itselle kirjoitetut lauseet eivät tunnukaan enää omilta. Ne ovat tarinan omaisuutta.
Ja niin sitä kohauttaa olkiaan, ja ajattelee, että antaa mennä. Tekstin editointiin liittyy niin paljon muitakin tunteita, jotka ovat voimakkaampia kuin omien salaisuuksien häpeä.
Esimerkiksi oksennusrefleksi, joka tökkii tauotta palleaa silloin, kun tekstiään lukee läpi sadatta kertaa ja toteaa olevansa kykenemätön näkemään siinä enää mitään muuta kuin pahoinvoinninlähteen.
Joku muu saa syynätä näppäilyvirheet – tästä huojentunut kiitos kustantamon oikolukijalle.
Niin kaikki sitten päätyy painetulle paperille ja äänikirjan lukijan ääneen lausumaksi, melkein vahingossa. Eikä kirjailija koe olleensa erityisen rohkea missään vaiheessa, sillä teksti on yhä kustantamon kätköissä vailla suurta yleisöä.
Julkaisupäivän lähestyessä alkaakin jännittää. Mitähän tästä nyt sitten sanotaan? Kuinka lukijat kokevat sanat, joilla ei ole tarkoitus ketään loukata, mutta jotka sivuavat niin montaa herkkää ja tärkeää asiaa?
Mitä miettii työnantaja, kun olen kertonut kaikelle kansalle kuinka työni uuvutti minut? Mitä ajattelevat paikalliset, kun joku etelästä pohjoiseen pölähtänyt koettaa kirjoittaa heidän maastaan?
Kuinka suhtautuvat maanviljelijät ja poromiehet, joiden ammatteja olen kuvannut omani ohessa, tietämättä kuitenkaan kuin sivusta katsoen mitä heidän arkensa on?
Rohkeutta on tehdä jotain, mikä pelottaa. Hölmöyttä on kai tehdä jotain ajattelematta seuraamuksia, kunnes on liian myöhäistä.
Entä miltä tuntuu läheisistä ja sukulaisista, kun olen avannut avoimesti historiaa, joka on osittain meille yhteinen?
Rohkeutta vaaditaan vasta nyt, kun on aika seistä sanojensa takana. Jotenkin sitä on huomaa huijanneensa itsensä tilanteeseen, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla rohkea.
Itse asiassa koetin kyllä paeta tunturiin ja erämaajärvelle julkaisun aikaan, mutta silti löysin itseni aamu-tv:n lähetyksestä.
Rohkeutta on tehdä jotain, mikä pelottaa. Hölmöyttä on kai tehdä jotain ajattelematta seuraamuksia, kunnes on liian myöhäistä.
Mutta sitten muistan, että olenhan minä pelännyt. Olen pelännyt niitä asioita, jotka ovat monta vuotta möllöttäneet epämääräisenä möykkynä ihoni alla. Olen pelännyt kaikkea sitä, joista olen viimein kirjoittamalla tehnyt tolkkua.
Olen huomannut, että pelolla ja muilla synkillä salaisuuksilla on sitä enemmän voimaa, mitä pimeämmässä ne saavat muhia.
Ehkä minä olen sittenkin ollut rohkea, sillä sitähän rohkeus on: ei niinkään näyttäviä liikkeitä ja näkyviin astumista, vaan näkymättömään sukeltamista. Pelon kohtaamista.
Olen huomannut, että pelolla ja muilla synkillä salaisuuksilla on sitä enemmän voimaa, mitä pimeämmässä ne saavat muhia. Kun nuo asiat sitten nostaa päivänvaloon tarkasteltavaksi, menettävät ne jotain vaikutusvallastaan.
Eikä tuolloin ole väliä, onko kuulemassa koko lukijakunta, yksi ihminen, vai kenties vain itse hän, joka viimein katsoo kipuaan silmästä silmään.
Rohkeuden lisäksi olen saanut palautetta siitä, kuinka kirja on naurattanut ja itkettänyt. Kuinka se on avannut tarinan lisäksi myös jotain lukijassa itsessään ja auttanut kohtaamaan kipeitä asioita. Kannustanut elämään hieman tietoisempana jostain, mikä on yrittänyt pysytellä piilossa nakertaakseen sieltä käsin luottamusta elämään.
Juuri tämän takia minä tahdon kirjoittaa. En jakaakseni kokemuksia, vaan tuottaakseni niitä. Katsoakseni pimeään ja kaivaakseni sieltä päivänvaloon asioita, joiden kohtaaminen auttaa elämään täydempää elämää.
Tämän vuoksi kannattaa olla rohkea. Toisinaan kannattaa näemmä olla myös hieman hölmö.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
