Nämä kolme muutosta tarvitaan, jotta maatalouden kannattavuus korjaantuu – loppu on kiinni viljelijöistä itsestään

Maatalouden kannattavuuskriisin ratkaisu vaatii muutoksia niin Suomessa kuin EU-tasolla. Kuva: Jaana Kankaanpää, Mikko Nikkinen, EU/Dati Bendo

Mielipide|Politiikka

13.10.202508:30

Kolumni

Niklas Holmberg

Maatalouskeskustelu on viime aikoina pyörinyt sen ympärillä, keneltä pitäisi ottaa tuet pois. Aihe nostaa tunteita ymmärrettävistä syistä; naapurilta on aina helpompi ottaa kuin itseltä. Keskinäinen kinastelu ei kuitenkaan ratkaise jauhelihapulaa eikä tuo euroakaan lisärahaa elintarvikeketjuun.

Maatalous on paikallista yritystoimintaa, mutta se on suoraan sidoksissa globaaleihin tapahtumiin. Maailma on viime vuodet siirtynyt niin sanottuun geopolitiikan aikaan. Suomeksi sanottuna jokainen maa pyrkii puolustamaan omaa tuotantoaan. Vuosien vientiponnistelut voivat haihtua yksittäiseen tullipäätökseen. Maailman ja saksalaisen autoteollisuuden pelastamiseen keskittyvässä EU:ssa muutosta ei ole vielä täysin ymmärretty. Donald Trumpin EU:lle saneleman ”kauppasopimuksen” nöyryytys on kuitenkin muuttanut tunnelmia.

Peruskysymys on, miksi EU:n ja Suomen markkinoille saa tuoda tuotteita, joiden tuottaminen ei täällä olisi laillista. Esimerkiksi viimeisen vuoden aikana Suomeen on tuotu noin miljoona kiloa thaimaalaista kanaa, vaikka sikäläisen tuotannon ongelmat antibioottien käytössä ja tautisuojauksessa ovat hyvin tunnettuja.

Vaalien alla poliitikot tuntuvat ihmettelevän samaa asiaa. Silloinen oppositiojohtaja Petteri Orpo (kok.) vaati kolme vuotta sitten tuontiruualle samoja sääntöjä kuin kotimaiselle. Hanke ei ole edennyt. Sen sijaan Orpon hallitus haluaa vapauttaa ruuan tuontia Etelä-Amerikan maista. Kyse ei ole siitä, etteikö asialle voisi tehdä mitään. Tullivapaiden kiintiöiden säätäminen on normaalia EU:n lainsäädäntöä.

EU:ssa ei ole maataloustuotteiden vapaita markkinoita vaan yhteinen markkinajärjestely. Useimmille tuotteille on edelleen voimassa hallinnollisesti määritellyt minimihinnat ja kilpailusäännöistä on mahdollista poiketa. Loputtomien lehmänkauppojen seurauksena Etelä-Euroopan tuotantoa kuten viiniä ja oliiviöljyä säädellään paljon tiukemmin kuin pohjoisen maitoa ja sianlihaa.

No mitä sitten pitäisi tehdä? Ensimmäiseksi Suomen pitäisi muuttaa EU-politiikkansa isoa linjaa lähemmäs Ranskaa. Kauppapolitiikassa tavoitteeksi tulee ottaa eurooppalaisen tuotannon, kuluttajien ja arvojen puolustaminen. EU:n budjetista pitää tietenkin saada mahdollisimman paljon rahaa, mutta ennen kaikkea maataloustuottajien keskinäistä sopimista koskevia poikkeuksia tulee unionin lainsäädännössä edelleen laajentaa.

Kaupan merkkien suitsiminen on hyvä alku, mutta ei yksin korjaa ruokaketjun epäsuhtaa. Kilpailulakiin on lisättävä uusi luku maatalousalan yhteistoiminnasta huoltovarmuuden ja kestävyyden turvaamiseksi. Huomattavasti laajempi sopiminen hinnoista ja määristä on mahdollista nykyisenkin EU-oikeuden puitteissa. Niin sanotun relevantin markkina-alueen määrittely koko sisämarkkinan laajuiseksi taas antaisi suomalaisyrityksille aidon mahdollisuuden kilpailla Euroopan tasolla.

Tulevassa capissa tärkeintä olisi saada viljan ylituotanto kuriin. Vanha kunnon velvoitekesanto ekologisella kuorrutuksella voisi toimia. Luomu ajaa samaa asiaa. Tuotantoon sidotut tuet kannattaa kohdentaa tuotteisiin, joista oikeasti on pulaa. Aktiiviviljelijän määrittely lisää turhaa byrokratiaa. Ympäristönurmien tukitason säätö hoitaisi saman asian.

Politiikalla ei juuri tämän enempää saa aikaan. Loppu on kiinni tuottajista itsestään.