Muinaisia saundeja
Sanovatko soittimet pärrä ja rapapalli mitään? Tuskin. Entä millainen ääni lähtee turpajurrasta? Kantri selvitti asian käymällä Kurun perukoilla Suomen ainoan muinaissoittimia ammatikseen valmistavan käsityöläisen tiluksilla.
Hirven kylkirivi muuttuu siperialaiseksi perinnesoittimeksi.
Juhana Nyrhinen suosii työssään sähköttömiä käsityökaluja.
Munniharppuja.
Rohkea hyppy yrittäjäksi
Kurun Poikeluksen kylän sivutie on metsäinen ja kapea, kunnes jäljellä on enää piskuinen ajoura, jota pitkin auto etenee kuin kiskoilla. Tie päättyy soitinrakentaja Juhana Nyrhisen, 31, idylliseen kotipihaan. Punaista torppaa ympäröi tiheä metsä ja peltoläntti. Näkymä on kuin suoraan vanhasta suomifilmistä.
Juhana Nyrhinen ja hänen avovaimonsa Johanna kyllästyivät kolme vuotta sitten Tampereen humuun ja muuttivat keskelle korpimetsää 1800-luvun lopulla rakennettuun taloon.
”Tuttavani asui tässä lähistöllä. Hän antoi vinkin, että sopiva torppa on tyhjillään. Ihastuimme oitis paikan kauneuteen ja rauhaan. Samalla pääsin vähän lähemmäksi synnyinseutuani Etelä-Pohjanmaalla”, Ylistaron kasvatti virnistää.
Metsämiehiltä apua
Sähkömiehen koulutuksen saanut Nyrhinen ei viihtynyt perinteisessä uraputkessa kellokortteineen ja pekkaspäivineen. Hän otti lopputilin päivätöistä ja alkoi leipätyökseen valmistaa perinnesoittimia.
”Isäni vihjaili pitkään, että mun kannattaisi keskittyä oikeisiin töihin ja pitää soitinrakennus pelkkänä harrastuksena. Onneksi olin kovapäinen, enkä uskonut neuvojia. Olen onnellinen, koska teen nyt työtä, jonka koen sekä kiinnostavaksi ja tärkeäksi suomalaisen soitinkulttuurin kannalta.”
Maaseudulla varttunut Nyrhinen oli jo pienenä innokas puutöiden nikkaroija. Perinnesoittimiin hän tutustui vuosituhannen alussa eräopaskoulussa ollessaan. Nyt hänen Metsän ääni -soitinkauppansa valikoimissa on noin kolmekymmentä erilaista soitinta ja tuohitöitä.
”Tein ensin rummun, mutta sitten koulukaveri tutustutti munniharppuun. Lopulta aloin värkätä muitakin perinnesoittimia.”
”Soittimissa kiinnostaa niiden ääni ja sen merkitys. Ensimmäiset soittimet on olleet äänimerkkejä johonkin tiettyyn tarpeeseen, usein joko pelotteluun tai houkutteluun. Minkäänlaiseen turhaan ei hukattu aikaa. Niinpä soitinten tekeminen on ihan ensimmäisiä puuhia mitä ihminen on tehnyt, työkalujen ja metsästyksen lisäksi.”
Kalliokummun päällä ryhdikkäänä nököttävä talo lämpiää puulla. Torpan tuvassa, uunimuurin edessä kehrää kaksi kissanpentua. Talossa ei ole sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Se ei Nyrhistä haittaa, päinvastoin.
”En halua toitottaa, että kaikkien pitäisi muuttaa maalle. Kyllähän monet haluaisivat asua metsän keskellä, mutta vain harvalla on rahkeita toteuttaa asia käytännössä. Ehkä suurin syy on työpaikkojen puuttuminen. Ei maalle kannata muuttaa, jos ei ole työtä, millä tienaa leipänsä. Maaseudulla on paljon potentiaalia, kunhan sen sieltä löytää. Koen olevani onnellisessa asemassa, että minulla on kiinnostavaa tekemistä ja sopiva paikka asua”, Nyrhinen iloitsee.
Unholaan jääneet soittimet
Muinaiset soittimet valmistetaan suomalaisista luonnon raaka-aineista käsityönä. Puun ja taotun metallin lisäksi materiaaleina käytetään ruokoa, tuohta, eläimen nahkaa, sarvea ja luuta. Nyrhinen saa osan tarpeista lahjoituksena, kuten jäniksen turkin naapurin metsämiehiltä.
Nyt vanhan torpan tikkailla roikkuu hirvenkylkiluuranko, jonka paikallinen hirviporukka on lahjoittanut. Hirviparan maalliset jäännökset päätyvät siperialaisen kansansoittimen tumran tarpeiksi.
”Erilaisten materiaalien ja työkalujen käyttäminen on virkistävää ja estää leipääntymisen. Suosin työkaluja, jotka eivät toimi sähköllä. Koitan tehdä mahdollisimman paljon käsipelillä.”
Nyrhisen verstas sijaitsee hirsisessä navettarakennuksessa. Pieneen karjasuojaan on mahtunut aikoinaan korkeintaan hevonen ja pari kolme lypsävää. Verstaassa ei ole lämmitystä. Pakkaskelillä lämpötila laskee nollan alapuolelle. Silloin Nyrhinen tekee pientä näperrystä vaativat työt tuvassa.
”Viitsiikö tänne remonttia tehdä, kun talo ei ole oma. Jos tekisin, en saisi enää ihailla vanhaa ja komiaa hirsiseinää”, puutyöläinen pyörittelee.
Nurkissa lojuu monensorttista puuta: vaahteraa, pihlajaa, leppää, katajaa ja kuusta.
”Onneksi Kurussa on Etelä-Suomen suurimmat metsäalueet. Olen hyvällä hollilla, saan kerätä tarvitsemani puun tästä läheltä.”
Aletaan hommiin.
Nyrhinen asettaa halkaisuterän keskelle leppäpölliä ja alkaa takoa sitä puunuijalla. Terä uppoaa syvälle puuhun. Sitten kiila väliin, ja kas, paksu pölli halkeaa nätisti keskeltä kahtia. Helppoa kun sen osaa.
Pajan eriskummallisin työväline on veistopukki. Nyrhisen käskyttämänä, etäästi lasten puuhevosta muistuttava härveli muovaa puuta kuin veitsi meijerivoita.
”Veistopukki on ruuvipenkkiä kätevämpi, koska polkimien ansiosta kädet jäävät vapaiksi ja puuta on nopea kääntää oikeaan kulmaan. Kesällä kuljetan pukin ulos, jotta voin nauttia auringosta. Teen paljon töitä ulkosalla.”
Juhana rytmittää työpäivänsä ympäröivän luonnon mukaan. Pimeänä vuodenaikana päivä käynnistyy valoisan tultua. Illat saattavat venyä hyvinkin myöhälle. Vuodenajat määrittävät myös vahvasti työvaiheita, eri materiaalien keruu tuohesta ruokoon on mahdollista vain tiettyyn aikaan.
”Parhaimmillaan olen saanut sadan puupillin tilauksen. Silloin painetaan urakalla. Siitä on jo käsityöläisromantiikka kaukana”, Nyrhinen myhäilee.
Muinaispunk kolahti ulkomailla
Vuosituhansien perinteistä huolimatta vanhakantaiset perinnesoittimet eivät nauti Suomen kulttuuripiireissä kovinkaan suurta arvostusta. Muinaissoittimet eivät kuulu peruskouluopetukseen – edes musiikinopettajien koulutus ei sisällä riittävän perehdyttävää tietoa.
”Aika harva tietää perinnesoittimista yhtään mitään, vaikka ne ovat tärkeä osa Suomen kulttuuriperintöä. Voin omalta osaltani vaikuttaa siihen, ettei niiden valmistaminen loppuisi kokonaan.”
”Toisaalta en ole edes haikaillut virallisen kiitoksen ja arvostuksen perään. Kansansoittimista on kansan antama mielipide ihan yhtä tärkeä. Vaikka toisaalta olisihan se hienoa, jos Kansallisoopperan lavalla soitettaisiin sataa rapapallia ja viittäkymmentä julmua.”
Vaaliakseen perinteitä Nyrhinen liittyi muutama vuosi sitten kulttuuriosuuskunta Uuluun. Osuuskunnan perusidea on tuoda esille suomalaista kansanmusiikkia ja maailman eri musiikkikulttuureita ja kasvattaa käsitöiden arvostusta.
”Toki soittimen voi valaa muovistakin, mutta kyllä äänestä sitten kuulee, kun käsissä on hyvistä aineksista tehty soitin. Yleisesti ehkä ajatellaan käsityöläisyyttä menneen ajan jutuksi, kun on modernit pelit ja rensselit. Ei se niin mene. Onneksi sentään käsitöiden arvostus ei ole tyystin kadonnut ja pientä arvonnousuakin on ollut ilmassa.”
Nyrhinen myy töitään internetissä ja kansanmusiikki-, käsityö- ja vanhanajan markkinatapahtumissa.
”Välillä on käytävä näytillä, että ihmiset tietäisivät, että vanhoja soittimia on edes olemassa ja pääsevät kokeilemaan niitä. Soittimiani ostavat ihan tavalliset ihmiset. Etenkin vanhempi väki päivittelee, että vieläkö näitä tuohitorvia tehdään. Heille näillä on nostalgia-arvoa.”
Nyrhinen toivoo, ettei kaikki hänen soittimensa päätyisi koristeeksi ja muistoesineiksi, vaan niillä esitettäisiin elävää musiikkia.
”Musiikin kenttä elää jatkuvasti. Olen varma että vielä tulee buumi, jossa rokkiin ja poppiinkin on upotettu perinnesoittimia. On harmi, ettei nykypäivän ihminen näpyttele kannelta tuvan nurkassa, vaikka se kuulostaisi kuinka hienolta tahansa. Vanhan ajan soittimien pitäisikin olla luonnollisella tavalla osa modernia kulttuuria”, Nyrhinen pohtii.
Nyrhinen etsii parhaillaan uusia toimintatapoja tehdäkseen elämäntyötään tunnetummaksi. Silti hän ei haaveile maallisesta mammonasta. ”Tällä työllä tienattu leipä ei ole leveä, mutta se riittää omaan elämäntyyliini. Tuhatkin euroa kuussa on mielestäni hyvin, vaikka se on minimaalinen summa suomalaisten keskipalkkaan nähden.”
”Välillä tuntuu, ettei nykypäivän ihmisille riitä mikään.”
Nyrhinen on intohimoinen musiikin harrastaja. Hän soittaa kitaraa punkyhtye Kyklooppien sukupuutossa, joka on keikkaillut aina Australiassa saakka.
Nyrhinen tekee muusikkoystäviensä kanssa muinaissoittimilla esitettyä rujoa ja alkukantaista musiikkia.
”Äänitimme soittoa ihan omaksi iloksemme. Jonkin ajan kuluttua eräs tanskalainen levy-yhtiö otti meihin yhteyttä. Olivat kuuleet sitä netissä ja nyt he haluavat julkaista meidän levyn”, Nyrhinen päivittelee.
Illan laskeuduttua, sysipimeällä pihamaalla Juhana Nyrhinen puntaroi vielä tulevaisuuden haaveitaan.
”Olisi kiva käydä Siperiassa tapaamassa paikallisia soitintekijöitä. Sielläpäin on pitkät perinteet munniharpun teossa. Pääasia on kuitenkin se, että saa tehdä omilla käsillään maanläheistä puuhaa. Jalat maassa ja pää sfääreissä aion olla jatkossakin.”
”Ajatellaan, ettei kannata tehdä käsin, kun on modernit pelit ja rensselit. Ei se niin mene.”
Kissanpentu ei kuulu tuohitorven vakiovarustukseen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
