Historian silminnäkijänä Tallinnassa

Huomenna lauantaina on kulunut tasan 20 vuotta Viron uudesta itsenäistymisestä.

Julistus tapahtui Neuvostoliiton kommunistien epäonnistuneen vallankaappausyrityksen mainingeissa.

Itsenäistyminen ei syntynyt yhden hetken innoituksessa, vaan sen juuret ovat kauempana.

Neuvosto-Viron tie kohti itsenäisyyttä alkoi pinnan alla rakentua viimeistään siinä vaiheessa, kun maan historiasta kiinnostuneiden joukkoliike järjestäytyi historiaseuraksi vuoden 1987 lopulla.

Tämän päivän maailmassa on vaikeata ymmärtää, kuinka vaikeasti ylitettävä raja Suomenlahti Helsingin ja Tallinnan välillä tuohon aikaan oli. Kanssakäymisestä naapurin suuntaan ei juuri voinut puhua, eikä Tallinnassa pistäydytty hetken mielijohteesta. Tavallisilla suomalaisilla ei ollut käytännössä tietoa, mitä naapurissa tapahtui.

Itse olin Tallinnassa neljän päivän turistimatkalla kesäkuun alussa 1988. Matkatoimiston suomalaiset oppaat olivat kaupunkiin päästyämme vähintään yhtä hämmästyneitä kuin me matkailijatkin, sillä heillä ei ollut etukäteen tietoa kaupungissa parhaillaan koko viikon jatkuvasta kaupunkifestivaalista upeine ohjelmistoineen.

Samaisen viikon aikana myös Suomen yleisradio oli Tallinnassa ja teki kaupungista päivittäin ohjelmaa radioon.

Turistit saivat sentään Tallinnan alueella liikuskella omin päin, ja niinpä pienelle paperilapulle monistetusta kaupunkifestivaalin ohjelmasta saattoi valita kiinnostavia ilmaistapahtumia.

Menimme yhtenä iltana matkaseurani kanssa Raatihuoneen torille, koska ohjelmassa oli arvostetun Eestin radion sekakuoron konsertti.

Ilma oli upea, ja torilta löytyi ajoissa saapuneille istumapaikkojakin. Ihmiset juttelivat keskenään ja väkeä oli kertynyt torin täydeltä, useita tuhansia.

Yhtäkkiä puheensorina hiljentyi täysin. Harvoin hiukseni ovat nousseet pystyyn, mutta tuona hetkenä, äkillisessä hiljaisuudessa, itselleni oudossa yhteiskunnassa, minulla ei hetkeen ollut aavistustakaan, mitä oli tekeillä.

Katselin varovaisesti ympärilleni.

Raatihuoneen seinustalla seisoivat samat järjestystä valvovat viranomaiset kuin hetkeä aiemminkin, ei siis mitään yllätyksellistä liikehdintää siltä suunnalta.

Mutta jotakin siinä hiljaisuudessa oli vahvasti tekeillä. Nuori mies, vähän yli parikymppinen, eteni Raatihuoneen nurkalta rauhallisesti kävellen kulmittain yli torin.

Kaikki olivat hiljaa. Kun nuori mies oli edennyt niin pitkälle, että näin hänet selkäpuolelta, ymmärsin. Miehellä oli selkäpuolellaan pienikokoinen, ehkä 5 x 10 sentin laajuinen sinimustavalkoinen Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikainen trikolorilippu.

Hiljaisuus kunnioitti miehen etenemistä ja jatkui vielä hetken sen jälkeenkin, kun hän oli hävinnyt torilta.

Vähitellen tunnelma palautui, jos ei entiselleen, niin rauhoittui kuitenkin upeata konserttia kuuntelemaan.

Samaan matkaan liittyy muitakin muistoja, jotka kertoivat, että jotakin uutta orastaa tämän valtion pinnan alla, vahvasti.

Kansantalouden saavutusten näyttelyssä vieraillessamme virolainen opas kertoi närkästyneeseen sävyyn ympäristökuormituksesta, jota teollisuus Virossa oli aiheuttanut. Erityisesti muistan hänen lauseensa ”Kansalla ei ollut tietoa”.

Toinen muistikuva liittyy laululavalle tehtyyn vierailuun, jonka päätteeksi meille esitettiin edellisiltä laulujuhlilta taltioitu vaikuttava kuoroesitys: Gustav Ernesaks johtamassa juhlakuoroa ja Mu isanmaata. Opas pyyhki kyyneleitä silmistään.

Vielä yksi muistikuva liittyy tähän matkaan. Suomessa kerrottiin kyseisellä viikolla, kuinka iltaisin Tamsaaren puistossa oli järjestetty laajoja mielenosoituksia. Voi vain kuvitella, että perhe oli Suomessa levoton, siihen aikaan kun Virosta ei noin vain kerrottu kotimaahan kuulumisia.

Meillä oli hotellihuoneesta hyvät näkymät mainittuun puistoon ja Tamsaaren patsaalle. Pääsimme myöhemmin kotiväelle kertomaan, että kyllä, mielenilmauksia oli ollut, varmaan enimmillään yhtenä iltana jopa viitisenkymmentä ihmistä.

Helppo ei ole ollut Viron tie, mutta maa oli uuteen itsenäisyyteen valmis, kun hetki oli siihen otollinen.