Pieni koulu, suuri sielu

Kolumni

Heidi Jaatinen

Kymmenisen vuotta sitten siirryin isolta koululta 30 oppilaan kyläkoululle. Ajattelin tulleeni Astrid Lindgrenin satuun: hiljalleen satava lumi saartoi vankkaa, hirsistä koulurakennusta.

Astuin sisään. Tultiin vastaan, tervehdittiin, oppilaatkin. Ne samat, jotka liikuntatunnilla seurasivat huomaavaisina sivusta, kun eläkkeelle jäävä miesopettaja näytti olkaseisonnan nojapuilla, malliksi työnjatkajalle, mikä mainio temppu! Oppilaat olivat niin rauhallisia, että teki mieli taputtaa, kun joku vihdoin teki kolttosen.

Muistan miettineeni, että jonkun pitäisi tehdä tutkimus kyläkoulun rauhasta. Itse olin kouluni käynyt siinä samassa suuressa opinahjossa, jossa olin myös opettajana toiminut. Sen maailman minä tunsin ja tiesin, miten siellä pärjättiin.

Mutta miten täällä käyttäydyttiin niin mallikelpoisesti? Kuinka oli mahdollista, että oppilaiden käytös poikkesi niin paljon keskustan suuren koulun oppilaiden käytöksestä, vaikka maantieteellisesti matkaa koulujen välillä oli vain peninkulma?

Siinäkö selitys? Itse olin myös havaitsevinani, että maaseudun vanhemmilla oli enemmän aikaa lapsilleen kuin kaupungissa asuvilla, noin keskimäärin. Usein ainakin toinen vanhemmista teki töitä pihapiirissä ja lapset kasvoivat siinä sivussa.

Kolmas syy lienee ollut se kuuluisa henki, joka pikkukoulussa vallitsee, ihmisen kokoisessa koulussa. Kuinka turvallista lapsen onkaan kasvaa ympäristössä, jossa jokainen tuntee lapsen ja lapsi tuntee jokaisen. Yksinkertaista, onnellista, säilyttämisen arvoista?

Mutta pääasia, kaupungin talous on iskussa, kestää yllättävätkin menoerät. Mitä kaukokatseisuutta, että koulut lopetettiin etuajassa ennen kuin lapset ehtivät vähetä. Vain kullekin pääilmansuunnalle jätettiin yksi kyläkoulu, ja Kiuruvesi on sentään suuri maatalouspitäjä, mitattiinpa sitä millä mittarilla tahansa.

Olen surullinen puolestasi kyläkoulu. Mihin jäivät välituntileikit, joihin koko koulu osallistui? Mihin katosi keittäjä, joka löi kunnarin? Mihin syli, joka kantoi erityislapsenkin? Mihin sallitut, toki valvotut ilonpidot? Isojen oppilaiden lumisodat kivettömillä pelloilla? Mihin jännittävät tutkimusretket majavan padolle? Mihin puolukat, yllättävät hankiaisretket, pilkkimiset, leivontaniksit? Mihin juhlat, joita koko kylänväki tuli katsomaan?

Mihin katosin minä, joka ehdin jo tottua. Tottua siihen, ettei aina tarvitse pärjätä. Riittää kun on.