Prix d’Amerique 2022: Maassa maan tavalla vai piiskat pois?

Prix d'Amerique -viikonloppu on toinen Euroopan suurista ravikilpailuista. Se käytiin sunnuntaina. Kuva vuoden 2020 kilpailupäivältä. Kuva: Terhi Piispa-Helisten

Tämän vuoden Prix d’Ameriquen loppusuoraa katsoessa tulee hankala olo. Toisaalta tekee mieli iloita ”ikuisen kakkosen” Davidson Du Pontin voitosta ja 21-vuotiaan nuorukaisen Nicolas Bazíren onnistumisesta. Toisaalta hevosten käskeminen oli karua katseltavaa, joka nosti palan kurkkuun ja panee miettimään lajin tulevaisuutta.

Kärkikaksikon taistelu oli samaan aikaan upeaa ja todella rumaa; todellinen lajin itsetutkiskelun paikka. Kun huomataan vielä, että ajohommissa oli juuri lajin tulevaisuus, nuori sukupolvi: Bazíre, 21, ja Yoann Lebourgeois, joka hiljan täytti sentään 37. Harmittavinta huitomisessa oli ehkä varsinkin Lebourgeoisin ja tietenkin ennen kaikkea kakkoseksi täpärästi jääneen, nuoren hevossankarin Galiuksen, 6, kannalta, että lopusta jäi sellainen mielikuva, että voitto olisi voinut olla saavutettavissa nimenomaan vähemmällä touhuamisella.

Hyvin usein kova käskeminen on sikälikin turhaa, että hevosen suoritus enemmän häiriintyy tai se ääritapauksessa jopa vastustaa sen vuoksi. Taitava hevosihminen yleensä tiedostaa tämän, mutta tiukassa paikassa voi myös unohtua. Siksi on oltava säännöt ja tuomarit.

Nyt kun tappio tuli, Lebourgeois ehkä toisen mahdollisuuden saadessaan kokeilisi antaa hevosen vain tehdä työnsä? Valjakkohan oli karkumatkalla selvällä erolla.

Tapahtumista seurasi siis oikea ajatusten sekamelska varsinkin kotimaan keskustelussa. Asialla on niin monta puolta, ettei kannata edes alkaa luetella niitä. Parhaiten asia ehkä kiteytyy kahden ”laidan” välille.

Raveilla urheilumuotona ei ole tulevaisuutta ilman huolellista arvokeskustelua siitä, saako eläimiä lyödä piiskalla?

Tulevaisuutta ei liioin ole ilman entistä toimivampaa kansainvälistä kilpailu- ja jalostusyhteistyötä. Ellei lajilla ole kansainvälistä kilpailutoimintaa, se ei täytä huippu-urheilun määritelmää.

Ei kannata unohtaa jälkimmäistä puolta. Ei siis ehkä ihan vielä laiteta ranskalaisia giljotiiniin!

Piiskaa en olisi vielä jättämässä pois, kuten Norjassa on tehty 1980-luvulta asti. Ajovitsa on väline, jolla liki parhaiten pystyy antamaan merkin hevoselle kiristää tahtia myös kauniisti. Hätätapauksissa kolareita välttämään se on myös turvallinen ja nopea tapa välittää reaktio hevoselle.

Ohjilla huitominen ja suusta repiminen hevosen kannustamiseksi ei ole juurikaan kauniimpaa – usein jopa päinvastoin.

Lajimme kulttuuriin, varustukseen, jopa estetiikkaankin, kuuluu ajovitsa. Miettikää kuinka elegantisti välillä ohjastajat kääntävät vitsan taakse tai kainaloon voiton ratkettua. Se on kuin huutomerkki ohjastajan ajatuskuplassa: mietin kiriin lähtöä, nyt mennään ja se on siinä!

En ole siis ainakaan itse valmis poistamaan vielä ajovitsaa varusteista, mutta olen valmis keskustelemaan asiasta. Toivon totisesti kuitenkin, että ”keppiä” käytettäisiin asialliseen ohjaamiseen – ei hakkaamiseen.

Ennen kaikkea tärkeintä on, että keskustelua ajotavoista ei saa lopettaa. Mitkä ovat lajimme arvot? Se on jatkuvan keskustelun paikka.

Ranskalaisille kannattaisi kuitenkin antaa kunnioitusta. Keskustelua käydään varmasti sielläkin, ja harvoin on saatu hyviä tuloksia lyttäämällä toinen osapuoli.

Minusta on mautonta se, että me pohjoismaiset olemme tervetulleita kilpailemaan Ranskan suurista palkinnoista ja myös menemme – raha kyllä kelpaa - mutta koemme silti oikeutusta käydä moraalikeskustelua heidän omalla maallaan. Tai vastaavasti Italian tai USA:n käytännöistä.

Yhdestä ei ole kahta sanaa: raviurheilu takuulla hyötyisi sääntöjen yhtenäistämisestä kautta maailman sekä kansainvälisen kilpailutoiminnan helpottamisesta. Helppoa se ei ole ollut, eikä tule olemaan! Kuitenkin suunta on lajin kannaalta selvä ja palkinto iso, elämä tai kuolema, joten ei kannata luovuttaa.

Asiat eivät etene raja-aitoja pystyttämällä; ovat ne sitten aitoja mielessämme tai muureja eri kansojen välille. Keskinäinen kunnioitus - luonnollisesti unohtamatta hevosen kunnioitusta - olisi parempi tie.

When in Rome… Pariisi tai Kouvola – sama juttu joka paikassa.

Riku Niittynen

Kirjoittaja on MT Ravinetin toimittaja.