Seppo Vuokko: Ihannemetsä

Metsälaissa edellytetään, että metsää  hoidetaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla. Kun vaateita ei kuitenkaan täsmällisesti määritellä laissa, pääsee suuri yleisö sanomaan, millainen metsän pitäisi olla.

Peruslähtökohta on selvä. Metsänomistaja haluaa tuloja metsästään, siis mahdollisimman hyvän hinnan puusta, teollisuus haluaa tasaisen puun saannin mahdollisimman halvalla, verottaja haluaa oman osansa tuloista ja muut metsänkäyttäjät haluavat kaiken ilmaiseksi.

Luontoväki kaipaa vanhoja metsiä, joissa eri lahoamisen vaiheissa olevat rungot lojuvat ristiin rastiin naavaisten kuusten ja komeiden kelojen alla. Rungot pursuvat kääpiä ja aarnimäihiäisiä ja kulokauniaisia sinkoilee sinne tänne kanahaukan huutojen kaikuessa. Riistaväki toivoo metsään suonotkelmia ja pensaita riistan turvapaikoiksi – ja tietysti metsästysoikeutta, mikä taas suojelijoille on kauhistus.

Retkeilijät toivovat vanhoja, valoisia metsiä, joiden läpi kulkijan johdattelee paksun neulasmaton peittämä polku. Maaston tulee olla vaihteleva, mutta helppokulkuinen; vesi pilkahtelee runkojen lomitse ja rannat ovat rakentamattomia. Mitään ihmisen tuottamia ääniä ei saisi kuulua. Nuotiopaikka, laavu, jätepiste ja käymälä pitäisi kuitenkin olla, ja kännykän tai läppärin latauspiste kuuluu ilman muuta asiaan!

Moottorikelkkailijat ja luontosafarien järjestäjät haluavat  metsiin leveitä ajouria, joissa ei ole pelkoa puihin törmäämisestä, vaikka vähän kaasua painaisikin. Samanlaisia leveitä baanoja toivovat myös nykyiset hiihtäjät, joille ei riitä puiden lomassa kiemurteleva latu – saati että itse tekisivät ladun! Moottorikelkat ja hiihtäjät eivät kuitenkaan sovi samalle uralle, ja etäisyyttä pitäisi olla sen verran, ettei kelkkojen ulvonta häiritse nappikuulokkeet korvissaan hiihtävän luontoelämystä.

Marjastaja haluaa varttuneita metsiä, jotka ovat sen verran harvoja, että valo riittää varpujen kukintaan ja marjontaan. Samanlainen metsä sopii metsollekin: se mahtuu lentämään puiden lomitse siipiään kolhimatta. Sienestäjä taas ei niin piittaa valosta, kunhan sieniä on. Yhteistä marjastajille ja sienestäjille on, ettei metsässä saisi olla muita ihmisiä eikä teitä, mutta autolla on päästävä lähelle.

Tietysti kaikki nämä metsän monikäyttäjät toivovat, ettei metsissä näy hakkuun jälkiä.

Teollisuus haluaa tasaista puun tuotantoa ja järeätä oksatonta puuta, tiheätä tieverkkoa, jottei matka kannolta tien varteen ole pitkä. Hakkaaja, siis ajokoneen kuljettaja, toivoo, että metsä olisi hyvin raivattu, niin ettei siellä olisi näkyvyyttä haittaavia pensaita tai pieniä puita. Sähköyhtiöt ja rataverkon vaalijat toivovat, että puut pysyisivät kaukana heidän linjoistaan.

Tavoitteena on siis tasaisesti puuta tuottava vanha, erämainen ja järeä metsä, jossa on runsaasti lahopuuta, marjoja, sieniä ja riistaa; metsä, jossa ei ole teitä, mutta jonne pääsee autolla. Sehän on yhtä helppo tavoite kuin järkevä soteratkaisu, joten siitä vain suunnittelijat töihin!