Miksi ökkömönkiäistä suojellaan?

Aika ajoin käy niin, että jonkin uhanalaisen lajin löytyminen estää hakkuut tai kaataa suunnitellun rakennusprojektin. Viitasammakko estää turpeennoston tai liito-orava tienrakennuksen.

Asia uutisoidaan kutakuinkin näin: Viitasammakko esti ihmiselle tärkeän hankkeen. Kyse on vain yhdestä direktiivilajista. EU pakottaa.

Jälleen kerran moni taivastelee, eivätkö yhteiskunnan tarpeet ohita yksittäistä halavasepikkää tai laikkujumia. Eihän kukaan edes huomaa, mönkiikö niitä jossain metsikössä vaiko ei. Poikkeuslupa tänne ja heti.

Usein uutisoinnista unohtuu asian tausta. Miksi yksittäinen laji on tärkeä?

Periaatteessa jokaisen eliölajin pitäisi olla itseisarvo. Sittisontiaisellakin on oikeus olla olemassa. Jos ajatus ei kuitenkaan kosketa, näkökulmaksi voi ottaa ihmisen hyötymisen.

Mikä tahansa laji voi osoittautua mittaamattoman tärkeäksi ihmiselle. Historian saatossa monesta eliölajista on saatu muun muassa lääkkeitä. Esimerkiksi bakteeritautien hoidon mullistanut penisilliini on peräisin homesienestä.

Tuhotessamme lajeja kiihtyvällä tahdilla hävitämme mahdollisuuksia hyötyä niistä. Sademetsässä voi hyvinkin asustaa lääke syöpään, mutta emme ehdi löytää sitä ennen alueen lanaamista pelloiksi tai puuplantaaseiksi.

Vauhtia metsien hävittämiselle antaa tietenkin ihmisen holtiton lisääntyminen. Ruokittavia suita on jo yli seitsemän miljardia.

Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin mukaan lajien sukupuuttonopeus maapallolla on kiihtynyt satoja kertoja nopeammaksi kuin luontainen sukupuuttonopeus. Tällä vauhdilla maapallon lajistosta kuolee sukupuuttoon kymmeniä prosentteja vuosisadan loppuun mennessä.

Kukaan ei tiedä, millaisia vaikutuksia sukupuuttoaallolla on elämän edellytyksiin maapallolla. Kun lajeja poistuu, ekosysteemien toiminta vinoutuu. Luonnosta tulee rikkinäinen instrumentti.

Tulee mieleen kertomus Maon ajan Kiinasta. Suuri johtaja kaikessa viisaudessaan käski hävittää pikkulinnut. Sen seurauksena tulivat heinäsirkat, jotka söivät sadon. En tiedä, onko tarina tosi, mutta se on hyvä esimerkki luonnon tasapainon järkkymisestä.

Emme me Suomessakaan osaa ennustaa, käynnistääkö merkityksettömältä tuntuvan limasienen häviäminen katastrofaalisen tapahtumaketjun.

Sitä paitsi lajin häviämisessä on kyse elinympäristön heikentymisestä, mikä puolestaan koskettaa useita lajeja.

Luonnon monimuotoisuudesta kannattaa ihan oikeasti kantaa huolta varsinkin, jos on tehnyt jälkikasvua tähän maailmaan. Pystyykö maapallo enää ruokkimaan ja lääkitsemään tulevia polvia, jos luonnon tasapaino järkkyy?

On naiivia luottaa teknologian kehitykseen, sillä niin kaikkivoipa ihminen ei ole, että se pystyisi luonnon prosesseja korvaamaan. Metsiä tarvitaan jatkossakin maapallon keuhkoiksi ja meriä ruoka-aitaksi.

Valtameret oireilevat jo isosti. Ylikalastus kierouttaa merten ekosysteemiä niin, että pian meillä on vain limaisia meduusoja kalastettavana.

Sukupuuttoaallon huomaa selkeimmin suurten nisäkkäiden ahdingosta. On epäselvää, onko meillä jokusen vuosikymmenen kuluttua enää tiikereitä tai norsuja. Suomessa vastaava tilanne saattaa olla saimaannorpalla tai jopa sudella.

Suomessa uhanalaisia lajeja on reippaasti yli parituhatta eli joka kymmenes laji. Vastuu niiden säilymisestä on meillä kaikilla. Siksi luonnon monimuotoisuuden suojelun kustannukset pitää sisällyttää muun muassa tuotteiden hintoihin ja verotukseen. Sen, joka pärjää ilman ravintoa ja energiaa, ei tarvitse maksaa.

Onneksi monimuotoisuuden köyhtymiseen on herätty. Suuri herääminen tapahtui vuonna 1992 Rion huippukokouksessa, jonka jälkeen kansakunnat ovat kokoontuneet yhteen säännöllisesti pohtimaan ilmasto- ja ympäristöasioita.

EU tavoittelee luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämistä vuoteen 2020 mennessä. Tavoite ei valitettavasti tule toteutumaan.

Jotta etenisimme edes oikeaan suuntaan, pitäisi kuluttajien, yritysten, järjestöjen ja päättäjien puhaltaa yhteen hiileen.

Loppujen lopuksi tavoite on kaikilla sama: Turvata elämän edellytykset maapallolla niin ihmiselle kuin muillekin lajeille.