Seppo Vuokko: Palmun alla

Monen suomalaisenkin lomaunelmissa siintelevät lämmin etelän meri, valkoinen korallihiekka ja kirkas auringonpaiste, johon varjon suovat rannalla huojuvat kookospalmut.

Unelma lomasta Etelämeren atolleilla on tuttu kaikissa varakkaissa maissa. Siksi sillä on hyvä herätellä myös huonoa omatuntoa: kun te siellä pohjolassa pölläyttelette surutta hiilidioksidia ilmaan, jäätiköt sulavat, meren pinta nousee ja paratiisisaaret hukkuvat mereen.

Mutta onko näin? Miksi atollit juuri nyt hukkuisivat vähäiseen merenpinnan nousuun, kun jääkauden kylmimmän vaiheen jälkeen merten pinta on noussut peräti 120 metriä ja joissakin vaiheissa merenpinnan nousu oli huomattavasti nopeampaa kuin nyt?

Lukion maantieteen tunneilla jo opimme (ne, jotka saivat maantiedettä lukea!), kuinka atollit syntyvät. Merenpohjassa on kohouma, joka yltää niin lähelle pintaa, että korallit pystyvät sen asuttamaan.

Korallieläimet sitovat hiilidioksidia ja kalsiumia kalkkikiveksi, josta riutat syntyvät. Riutat kasvavat aina vedenpintaan asti. Toisessa laidassa ne ulottuvat aktiivisina suunnilleen sinne, minne valokin yltää, muutaman kymmenen metrin syvyyteen.

Kun vedenpinta nousee, koralliriutta kasvaa ylöspäin. Kun vedenpinta laskee, riutan ylimmät harjanteet jäävät kuiville, mutta riutan kasvu jatkuu meren puoleisella reunalla.

Merivesi nousee kiistatta, ja vuoteen 2100 mennessä nousuksi arvioidaan yksi metri nykyiseen verrattuna. Merivesi nousee siis noin sentin vuodessa.

Kiribatin presidentti Anote Tong on maalaillut puheissaan kauhukuvia hukkuvasta valtakunnastaan ja hänen sanomaansa lännen mediat ovat innolla levittäneet.

Uusseelantilaista atollien kehitystä tutkivaa tiedemiestä Paul Kenchiä ristiriidat kiusasivat ja niin hän alkoi selvittää asiaa. Kuudenkymmenen vuoden ajalta otetuissa ilma- ja satelliittikuvissa ei näkynyt mitään viitteitä atollien häviämisestä, vaikka veden pinta oli noussut sinä aikana 15 senttiä.

Yhdessä australialaisen Peter Cowellin kanssa he syventyivät perusteellisemmin asiaan ja laativat mallin atollin kasvusta ja kehityksestä.

Kun myrskyaallot runnovat atollia, ne eivät suinkaan kuluta atollin keskellä olevaa saarta. Käy päinvastoin, ne heittävät rannalle korallinkappaleita, simpukankuoria ja kaikkea muuta laguuniin ja riutalle kertynyttä ainesta.

Myrskyt kasvattavat saaren korkeutta samaan tahtiin kuin merenpinta nousee.

Tämä on pitänyt Etelämeren saaret merenpinnan yläpuolella nopeankin vedenpinnan nousun aikana.

Monella atollilla, myös Kiribatissa, on kyllä havaittu rantojen kulumista ja jopa kokonaisia kyliä on suistunut mereen. Kun syitä on tutkittu, eroosion on havaittu johtuvan paikallisista tekijöistä ja nimenomaan asukkaiden omista toimista: koralliriuttojen tuhoamisesta, ruoppauksista, rantahiekan kaivusta rakennusmaaksi ja rantakasvillisuuden tuhoamisesta.

Monilla saarilla on aivan liian paljon asukkaita. Esimerkiksi Kiribatiin kuuluvalla 15 neliökilometrin suuruisella Etelä-Tarawan saarella elää 50 000 tuhatta ihmistä, 3 300 neliökilometrillä! Helsingissä asuu 2 800 ihmistä neliökilometrillä, joten saarelaiset asuvat selvästi tiuhemmassa kuin helsinkiläiset.

Liian suuri väestömäärä johtaa suojaavan kasvipeitteen hävittämiseen ja rakentamiseen aivan liian lähelle rantaa.

Meillä on kyllä syytä kantaa huonoa omatuntoa tuhlailevasta elämäntavastamme, mutta Kiribatin vaikeuksiin me emme silti ole syyllisiä. Kullakin seudulla asukkaiden pitäisi ensisijaisesti huolehtia omasta ympäristöstään: ajattele globaalisti, toimi paikallisesti.