Lapset hiilirattaiden hampaissa
6.7.201802:00
Keskustelussa ilmaston muutoksesta toistuu kerran toisensa perään sama ajatus: meitä on liikaa.
Viimeisimpänä silmiini osui toukokuun lopulla Ylellä julkaistu, Helsingin yliopiston professorin Kari Enqvistin kirjoittama kolumni.
Tekstissään Enqvist esittää pysäyttävän luvun: suomalaisperheen lapsi kuormittaa ilmastoa liki 60 hiilidioksidiekvivalenttitonnilla vuodessa.Tämä vastaa sitä, että ”lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein. Joka vuosi.”
Luku kuulostaa hurjalta, jopa liian hurjalta ollakseen totta. Eikä se olekaan totta.
Vuonna 2014 keskivertosuomalaisen hiilidioksidipäästöt olivat 8,66 tonnia. Vaikka luku on kiistatta liian suuri, ei ole mahdollista, että lasten päästöt olisivat miltei seitsemän kertaa suuremmat.
Silti lukua näkee esitettävän myös muualla mediassa. Taustalla on vuonna 2017Enviromental Research Letters -tiedejournaalissa julkaistu artikkeli, joka viittaa toiseen, vuonna 2009 julkaistuun tutkimukseen.
Vuoden 2009 tutkimuksessa selvitettiin matemaattisella laskukaavalla lasten saannin vaikutusta yksilön hiilidioksidipäästöihin.
Ei ole syytä epäillä laskutoimitusten paikkansapitävyyttä. Tutkimuksen lähtöolettamus on kuitenkin erikoinen. Tutkijoiden mukaan ihminen on nimittäin suorassa vastuussa jälkikasvunsa päästöistä.
Esimerkiksi näin: koska lapseni kantaa puolta geeneistäni, kannan vastuuta puolesta hänen päästöistään. Lapsen äiti olisi vastuussa toisesta puolikkaasta – koko lapsen elämän ajan.
Eikä se edes riitä. Laskukaavan mukaan olen vastuussa neljäsosasta mahdollisten lastenlasteni päästöistä, heidän lapsiensa päästöistä kahdeksasosa on minun vastuullani.
Niin kauan kuin sukulinjani on olemassa, kannan vastuuta osasta tulevien jälkeläisteni hiilidioksidipäästöistä. Tutkimuksessa tehtyjen tietokonesimulaatioiden avulla laskettiin, että yksi yhdysvaltalaislapsi jatkaa vanhempansa sukulinjaa 470 vuodella.
Näiden laskelmien perusteella jokainen Yhdysvalloissa syntyvä lapsi lisää vanhempansa harteille tonneittain hiilidioksidia. Ei vuodessa, vaan koko sukulinjan olemassaolon ajalta.
Tutkimuksen viesti on, että jos jatkat sukuasi, olet vastuussa sukusi päästöistä. Omat vanhempani olisivat siis suorassa ja täydessä vastuussa kaikesta hiilidioksidista, jonka eläessäni vapautan.
Ajatus on nähdäkseni hankala, sillä se sivuuttaa yksilön vastuun.
On totta, että vanhemmat tuovat lapsen tähän maailmaan. Sen sijaan on kyseenalaista, ovatko he vastuussa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa päästöistä.
Olisiko kuitenkin niin, että jokainen on viime kädessä itse vastuussa siitä, kuinka paljon kasvihuonekaasuja vapauttaa ympäristöönsä? Lapsesta haaveilevaa on turha kiusata puheilla 60 tonnin vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä.
On kuitenkin epärehellistä väittää, että kotoa opitut asenteet ja tavat eivät vaikuttaisi ihmiseen myös aikuisena. Esimerkiksi koti, jossa ruokaa ei heitetä roskikseen, kasvattaa todennäköisesti aikuisia, jotka eivät heitä ruokaa roskikseen.
Siksi nykyisten ja tulevien vanhempien pelottelua tärkeämpää on korostaa, että tavat ja asenteet siirtyvät tuleville sukupolville, ainakin jossain muodossa.
Päästöjen vähentäminen on jokaisen vastuulla, mutta kyseenalaisiin lukuihin perustuva yksilöiden syyllistäminen ei auta. Tärkeämpää on miettiä, miten esimerkiksi valtiot ja suuryritykset saadaan mukaan vastuunkantajiksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
