Särösoinnuista helinauruun

Mielipide

15.7.200916:00

Kolumni

Mia Palokallio

Elämä ei mene aina niin kuin toivoisi. Joskus omat voimat eivät vaan riitä. Voi olla, että juuri ja juuri kykenee huolehtimaan itsestään, aina ei oikein hyvin sitäkään.

Vanhemmuus on maailman vaativimpia juttuja. Se on homma, jossa töppää takuuvarmasti, vaikka vahvoilla elämässään olisikin. Onneksi lapset kestävät kyllä töpeksiviä vanhempia. Mutta jos oma elämä on pahasti säröillä, voi olla, etteivät eväät kerta kaikkiaan riitä vanhemmuuteen.

Tärkeää on tajuta, milloin ei itse enää pärjää, milloin on aika hakea apua ja tukea vanhemmuuteen. Aina sitä ei itse huomaa, silloin ne ympärillä olevat ihmiset, jotka huomaavat, ovat kullanarvoisia.

Äitinä olen aina suuresti ihaillut ja kunnioittanut niitä, joilla riittää rakkautta jaettavaksi toistenkin lapsille. Sillä vaikka kyseessä olisikin ammatti ja ansiotyö, rakkautta kasvatustyö ehdottomasti vaatii.

Kun vanhempien omat rahkeet eivät riitä vanhemmuuteen, on suunnattoman arvokasta että on ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan, kulkemaan rinnalla ja tarvittaessa kantamaan vastuun.

Sellaisia, kuin vaikka Topinkassa, missä tehdään helinauruja (s.4). Niin että kaikille rakas lapsi tai nuori saa parhaat mahdolliset eväät elämäänsä ja nousee aikanaan omille siivilleen.

Meille amatööreille lohdullista on se, että myös ammattivanhempi tekee virheitä. Kukaan ei ole täydellinen, jokainen tarvitsee armollisuutta ja anteeksiantoa.