Hallintokoneisto näivettää maatalouden

EU:n lainsäädäntöä ja direktiivien viidakkoa suurempi ja todellisempi uhka suomalaisen maatalouden säilymiselle on oma, kotimainen viranomaistoiminta.

Huhtikuussa julkisuuteen tuli useita tapauksia, joissa maanviljelijä oli joutunut kohtuuttoman selvitystaakan alle, kun Maaseutuviraston hallinnoimien peltolohkojen ilmakuvauksien digitalisoidut versiot olivat ihan muuta kuin maanviljelijän itse ilmoittamat peltomitat.

Maanviljelijän oikeustajua riipoo erityisesti se, että vaikka virhe tehdään viranomaistyönä, selvitysvastuussa on aina viljelijä – ja korvauksetta.

Viime vuosien syksyt ovat olleet sateisia, eivätkä suomalaiset viljelijät aina ole päässeet levittämään lantaa pelloille määräaikojen puitteissa.

Monen muistissa on toissasyksyn tapahtumat, jolloin viljelijät toivoivat lannanlevitykselle jatkoaikaa, mikä olisi palvellut paitsi täpötäysien lantasäiliöiden kanssa tuskailevia tilallisia myös ympäristön suojelua: ovathan valumat paljon vähäisempiä hyvän sään aikaan kuin kaatosateilla.

Jatkoaikaa ei ympäristöministeriöstä herunut vaan sen sijaan saatiin uskomattomia esityksiä lisäaltaiden rakentamisesta ja myös lainvastaisia esityksiä toimittaa lantaa kunnallisiin jätelaitoksiin.

Ruotsin oli kuitenkin mahdollista nopeasti päättää lisäajasta lannanlevitykselle.

Maanantaina 12.5. Maaseudun Tulevaisuuden uutisoi, kuinka Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto epäsi ympäristöluvan toholampilaisen yrittäjäpariskunnan navettarakennukselta. Juttu sai monen lukijan toteamaan, että eihän tämä voi olla totta!

Ympäristölupaa haettiin laajennusosalle, joka sijoittuisi olemassa olevien tuotantorakennusten yhteyteen. Yksikään tilan naapuri ei vastustanut laajennusta, mutta aluehallintovirasto epäsi luvan kuitenkin todeten lausunnossaan, että toiminta ”todennäköisesti aiheuttaa hajuhaitan muodossa merkittävää muuta ympäristön pilaantumista tai sen vaaraa”.

Yrittäjäpariskunta kertoo, että tuon laajennuksen myötä heidän olisi ollut jatkossa mahdollista palkata tilalle työntekijä.

Monella maatilalla paineet tuotannon laajentamiseen ja tehostamiseen ovat suuret, jotta tuotantokustannusten ja velkojen maksun lisäksi voisi todeta, että omallekin työlle tulisi edes jonkinlainen palkka.

On tärkeää huomioida, että suuri osa tuotantoeläimiin liittyvistä rakennusinvestoinneista ovat sellaisia, jotka automaattisesti parantavat niin eläinten hyvinvointia kuin työntekijöiden ergonomiaa ja työturvallisuutta.

Jatkuvien tehostamisvaatimusten lisäksi suomalaisen maanviljelijän paineensietokykyä kysyvät entistä enemmän ääri-ilmiöitä tarjoava ilmasto ja Manner-Eurooppaa huomattavasti pohjoisempi sijainti, jolle EU:n lainsäädännössä ei liiemmin ymmärrystä ole herunut.

Tähän yhtälöön sopii erityisen huonosti oma, maatalouteen liittyvän hallinnon lähes kiusanteoksi kutsuttava toimintakulttuuri.

Tässäkin yhteydessä voi todeta, että matkailu avartaa. Vuosituhannen vaihteessa olin töissä vajaan vuoden Etelä-Saksassa. Siellä ihastelin, kuinka saumattomasti satoja vuosia vanhoihin kyliin ja pikkukaupunkeihin yhä edelleen mahtuivat vieri viereen ”Wirtshaus” (paikallinen ravintola) ja maatila lehmän ammumisineen ja lannanhajuineen. Se ei häirinnyt ketään, ei alueen asukkaita eikä viranomaisia.

Miksi siis meillä Suomessa, jossa väestötiheys on keskimäärin yksi kymmenesosa Saksan väestötiheydestä, maatalous ja kotimainen ruuantuotanto pitää ajaa metsiin, piiloon ihmisten silmiltä ja neniltä?

Kotimaisen ruuantuotannon tukeminen pitää aloittaa suomalaisen hallintokoneiston asennemuutoksella. Miten voi edes olettaa, että suomalaista tuotantoa arvostaisi kansa, jos sitä ei arvosta herrat?