Heenä tehty – löysin almanakasta mummoni värisevällä käsialalla tekemän merkinnän, tänä vuonna kirjoitan sen omaan kalenteriini
Pikkupaaleja ei tunnu tekevän enää kukaan. Heinäseiväsrivistöjä suomalaisten maanteiden varsilla ei ole versonut enää vuosikymmeniin. Mutta tänä vuonna minulla on suunnitelma.23.6.202219:30
Jo vain se tuli kesä tällekin vuodelle.
Aina se jaksaa hämmästyttää. Ainakin minua. Miten voikin niin luonnollinen ja jokavuotinen asia vetää suun pyöreäksi vuosi vuoden jälkeen.
Ja kun kesä osaa vielä hämmästyttää kaikilla tuloonsa liittyvillä vaiheilla! Ensin ihmetyttää lumen alta paljastunut sula maa, sitten ruohon hienoinen viherrys. Kohta lämmittää aurinko ja lumoava on se päivä, jona puihin puhkeaa lehti.
Ehkä kesäntulon hämmästely on kohdallani sukuvika. Löysin kerran kotipaikaltani ison nivaskan vanhoja Osuuspankin kalentereita ja ihmettelin, miksi ne oli jemmattu talteen. Selailin almanakkoja ja yritin etsiä niistä säilymisen syyt paljastavia muistiinpanoja.
Löysin jokaisesta vain kolme merkintää, jotka mummoni oli niihin värisevällä käsialalla mustekynäillyt. Ensimmäisen keväältä, toisen kesältä ja kolmannen syksyltä.
Ensimmäinen kuului näin: ”Mehtä vihotti”.
Toinen näin: ”Heenä tehty”.
Kolmas näin: ”Lum tul”.
Siinäpä ne tärkeimmät.
Minäkin muistan, että kevään tuloa seurattiin lapsuudenkodissani tinkaan. Totta kai, se saneli peltotöihin pääsyn.
Kiroilen yhä mielessäni helteisiä toukokuun päiviä, jotka vietin viskellen pelloilta kivenpultereita Ford-traktorin perässä olleeseen koossikkaan.
Yhden koossikallisen täyttyminen ei suonut varsinaista voittajafiilistä, koska kivisimmiltä pelloilta se nielaisi kerralla vain muutaman neliön kivet.
Tai siltä minusta ainakin tuntui.
Kivenkeruun loppumiset ovat jääneet mieleeni kevään suurina juhlahetkinä, joiden yllä kuitenkin lepäsi pohjaton tympäisy ja ärsytys.
Sama savotta oli edessä seuraavana keväänä. Pellot versoivat murikoita, olivat kevään tai satokauden säät millaisia tahansa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä somempana touhuna kivenkeruuta muistelen.
Kivettyä peltoa katsoessa näki kättensä jäljet.
Nykyisin se on harvinaista herkkua tämmöselle enimmäkseen henkisen työn tekijälle mitä meikäläinenkin on.
Kesän urakoihin kuuluivat rehusiilon ja heinäladon täyttäminen. Niidenkin hommien kanssa oltiin kelien armoilla. Joskus satoi, pelto upotti eikä mistään tullut mitään.
Ensimmäisillä koululuokilla ollessani odotin rehuntekoa kovasti. Mietin, joko saisin sinä kesänä istahtaa rehusiiloon ajetun pikkufordimme penkille riepottelemaan purkavan kärrin tyhjentämää rehukasaa levittimellä ja polkemaan sen jälkeen kuorman tasaiseksi.
En muista, millä luokalla olin kun pääsin siihen autuuteen käsiksi.
Ensimmäiset päivät olivat kivoja.
Sen jälkeen kahdella vaihteella edestakaisin jurraaminen alkoi tuntua yksitotiselta.
Mutta kyllä hyvin poljetun siilon katseleminen silti teki höpöttiä.
Tosin vain siihen asti, kun kerran poljetun päälle ajettiin uusi kuorma.
Joka tapauksessa siinäkin hommassa näki työnsä jäljen.
AIV:n tekosäiden kanssa en muista vanhempieni pahasti hermoilleen, mutta kuiva heinä oli asia erikseen.
Meillä oli paalain, niitä pieniä ja punaisella narulla paketiksi puristettuja paaleja persiestään pökeltävä laite, mutta yhtenä kesänä sadekelit pakottivat seivästämään – tosin muistaakseni vain märimpien suopeltojen heinät.
Kosteaan maahan oli hyvä lyödä rautakangella reikä. Vaikka nyt itse sanonkin, niin minä olin heinänseivästäjänä aika kova jätkä.
Ettepähän te sitä todeksi usko, mutta sanonpa silti.
Siitä huolimatta muistelen paalaamista suuremmalla lämmöllä. Toisinaan jopa ikävöiden. Joskus annan nurmikon kasvaa piruuttani niin pitkäksi, että saan tuntea vastaniitetyn, pöyhittäväksi ja paalattavaksi pian päätyvän heinän tuoksun.
Heinänteko on asia, jota ikävöin lapsuudenkesistäni eniten. Monta vuotta olen yrittänyt tarjoutua heinäjätkäksi milloin kellekin, mutta huonolla menestyksellä.
Pikkupaaleja ei tunnu tekevän enää kukaan. Heinäseiväsrivistöjä suomalaisten maanteiden varsilla ei ole versonut enää vuosikymmeniin.
Mutta tänä vuonna minulla on suunnitelma.
Vapaa-ajan residenssiini kuuluu kaistale peltomaista hukkamaata. Aion antaa sen kasvaa hyväksi niityksi. Sitten liippaan viikatteen, haen kotipaikaltani kärryllisen heinäseipäitä ja nostelen heinäni niille.
Voi kuulostaa naurettavalle ja typerälle, mutta niin aion tehdä. Sitä paitsi kaipa ne heinät kuivettuaan jollekulle kelpaavat.
Kun heinät ovat seipäillä, otan kalenterini ja kirjoitan siihen, että ”Heenä tehty”.
”Mehtä vihotti” siellä jo lukee.
Sitten katselen työni jälkeä. Ja odottelen ensilunta.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
- Osaston luetuimmat
