Mitä teemme, jos auttajatkin väsyvät?

Yhä useampi meistä joutuu kokemaan yhteiskuntamme kylmän käden kosketuksen. Moni joutuu turvautumaan apuun, jota ei ole ennen tarvinnut hakea, tahtomattaan, taloudellisen ahdingon iskiessä vasten kasvoja.

Jokainen meistä tarvitsee katon päänsä päälle ja ruokaa elääkseen. Apua on pakko lähteä hakemaan silloin, kun on tietämättään toiminut väärin järjestelmämme sisällä.

Esimerkkinä olkoon työttömänä TE-keskuksen kautta työllisyyskurssille hakeminen. Jos haet kurssille, älä poistu kotoasi, sillä tieto kurssille tai haastatteluun pääsystä tulee kotiisi postitse. Huolehdi ainakin, että joku käy katsomassa postisi.

Jos et mene haastatteluun sinä päivänä, kun haastattelu on sovittu, sinulta katkaistaan armotta saamasi päivärahat. Armoa ei tunneta. Selitykseksi ei riitä, että et ollut vastaan­ottamassa postia. Postin kulkemisen heikkouskaan ei ole syy, jos et ole saanut ajoissa kirjettä haastatteluun pääsystä.

Järjestelmämme ei tunne inhimillisyyttä, eikä osoita auttavaa ovea kohdatessasi vaikeuksia. Ihmisen on itse jaksettava etsiä auttajansa. Näin toimien autettavien määrä lisääntyy kaiken aikaa ja ihmisten ongelmat paisuvat yhä suuremmiksi.

Meitä nöyryytetään, nujerretaan, meidät vaiennetaan. Mikä on ihmisen arvo? Onko sitä?