Simputuksella oppi suurpiirteinenkin tytär

Mielipide

26.9.201802:00

Kolumni

Stina Haaso

Lapsena kävin sisareni kanssa salaa pakastimella. Litran jäätelöpaketti jaettiin kristillisesti tasan. Jäätelöä syötiin niin, että oli todettava: hyvä mieli, paha olo.

Olisihan sen voinut tehdä toisinkin päin. Syödä vain pikkuisen. Mutta ei se jäätelön säästäminen tuntunut mielekkäältä. Paha mieli siitä olisi jäänyt. Vaikka olo jälkikäteen olisikin ollut parempi.

Kun vielä tuli nuhteet äidiltä, joka huomasi pakastimen tyhjentyneen.

Nyt oma esikoiseni opettelee itsenäisyyden ensimmäisiä askelia. Tekemään omia päätöksiä. Kantamaan vastuuta.

Kouluun pitää osata lähteä itse. Kammata hiukset. Pestä hampaat. Laittaa Oivariini-rasia jääkaappiin käytön jälkeen. Sulkea kotiovi lähtiessä.

Vastuusta seuraa myös vapautta. Kouluun saa kävellä kaverin kanssa ihan itse. Tosin ajoissa pitäisi tulla perille. Ei jäädä seikkailemaan matkalle.

Kun kellon tuntemus ja ajantaju ovat vielä vähän hataria, sain jo tyttäreltäni hätääntyneen soiton: "Äiti, me myöhästyttiin koulusta!"

Viiden minuutin myöhästyminen oli harmillista. Mutta kotona odotti samalta aamulta pari muutakin unohdusta. Leviterasia pöydällä ja täysi valaistus koko kodissa päällä. Iloitsin siitä, että ovi oli sentään lukossa.

Vanhempana joutuu hyväksymään sen, että vahinkoja sattuu. Pitäisi löytää keskitie. Olla jämäkkä mutta reilu. Luottaa ja antaa tilaa opetella itse.

Yritän muistaa, että on sitä tullut törttöiltyä itsekin. Juuri sellaisia ärsyttäviä pikkuasioita.

Olen unohtanut lukita kotioven. Monta kertaa. Isä ei tykännyt siitä. Olen jättänyt hellan päälle. Isä ei tykännyt siitäkään, mutta taisi olla enemmän pelästynyt. Olen jättänyt tavaroita levälleen. Kun isääni alkoi roina ärsyttää, ne löytyivät minun sängystäni.

Päällimmäiseksi silloin jäi mieleen isän tapa kouluttaa. Ensimmäisellä unohduksella laitoin ulko-ovea kiinni kymmenen kertaa. Seuraavalla kaksikymmentä ja sitä seuraavalla neljäkymmentä.

Kyllähän se simputukselta maistui, mutta jossain vaiheessa oven sulkemisen oppi suurpiirteinenkin tytär.

Omien lasten kanssa joutuu väistämättä pohtimaan, millaisen kasvatuksen on saanut itse ja millaisen tavan toimia haluaa siirtää eteenpäin.

Leviterasia on nyt jäänyt pöydälle kolme kertaa. Siitä on juteltu ja neiti on kovin pahoillaan. Isäni oppeja en ole ajatellut ottaa vielä käyttöön, mutta en pidä mahdottomana käyttää niistä sovellettuna jotain myöhemmin – varsinkin teini-ikäisten kanssa.

Eräs minua viisaampi erityisopettaja-äiti jutteli kerran päiväkodilta kotiin kävellessämme, että lasta ei saisi koskaan sanoa tuhmaksi. Joku asia voi olla tuhmasti tai tyhmästi tehty, mutta lapsi ei ole koskaan kokonaisvaltaisen tuhma tai tyhmä.

Voi olla väsynyt, kiukkuinen, uhmainen ja tehdä tuhmuuksia jopa tarkoituksella, mutta useimmiten ikävissä sattumuksissa on kyse vahingoista ja sattumista. Huolimattomuuteen voi olla syy.

Tämä muuten pätee meihin aikuisiin. Vahinkoja sattuu ja anteeksi pitää pyytää, kun on tullut tehtyä jotain tuhmaa. Välillä on opeteltava kantapään kautta, että puolta litraa jäätelöä ei kannata syödä kerralla. Vaikka se olisi ihanaa.