Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

Juhlamokat ja arkivirheet – käykö muille näin noloja tilanteita?

Kerran kutsuimme naapurimme kylään. Yhtäkkiä huomasin, ettei hänen nimensä tule lainkaan mieleen. Santsikuppia kaataessani jouduin turvautumaan kiertoilmauksiin: ”Ei frouva lissä kaffet ottais?”
Kuvalla haettiin tällä kertaa vain huomiota: nyt ei olekaan kyse kahvista, vaan niin arkisista kuin juhlissa tekemistämme mokista.
Kuvalla haettiin tällä kertaa vain huomiota: nyt ei olekaan kyse kahvista, vaan niin arkisista kuin juhlissa tekemistämme mokista. Kuva: Markku Vuorikari

Ystävällinen, nuori tarjoilija ojentaa maksupäätteen. Siinä kysytään, haluaisinko maksaa ylimääräistä tippiä. Nykyään, kun käteisen käyttö on vähentynyt, annetaan palvelurahoja yhä harvemmin, eikä tippauskulttuuri ole Suomessa muutenkaan vakiintunut. Siksi ovat keksineet vaihtaa maksuvälinettä, ymmärtäähän sen.

Ruutu vilkkuu: kyllä vai ei. Ajattelen, että hyvä on, juhlan kunniaksi: kyllä. Ruutu kysyy summaa. Pikaisesti laskeskelen, että 6 euroa voisi olla sinnepäin sopiva koko illasta.

Olen tottumaton näpelöimään tekniikkaa, mutta painelen yritteliäästi. Kun tarjoilija ojentaa kuitin, huomaan laskusta, että olen maksanut hänelle 6 c. Kuusi senttiä!

Mää en kest mun kanssani! Ei kai kiva asiakaspalvelija nyt luule, että tämä on provokaatio tai suoranaista kuittailua, kiitoksi vaan kauhian pal.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Nolottaa niin, että haluan muuttaa pöydän alle asumaan. Se ei tekisi tarjoilijan työpäivää yhtään helpommaksi, joten kopistelen hänen selän takanaan kukkaroni pohjalta lisäpennosia lautasen viereen ja luikin kotiin.

Toisena kertana hiljattain: Olen saanut harvinaislaatuisen kutsun Latvian suurlähetystön vastaanotolle ja teen lähtöä sieltä. Ulko-ovella seisoo adjutantti. Hänellä näkyy olevan kädessään hotellin avainkortti, erikoista. Vilkaisen toisen kerran – oho, sama hotelli kuin omani! Ja vielä tarkemmin: avainkorttikotelossa on huoneeni numero.

En edes tiennyt vielä kadottaneeni hotellin avainta, ja hän on sen jo löytänyt. Hukkailuni on niin rutiininomaista, että menen vain ja sanon suomi-latvia-englanti-sekakielellä: Siin o mun hotelliavaimeni, oikken kiva et löytys, kiitos! Adjutantti ojentaa avainkortin moniselitteinen ilme aristokraattisilla kasvoillaan.

Nimien unohtelemisesta pitää puhua myös! Kuormittava maailmanaika ja iän myötä haperoituva aivorustinki tekevät entistäkin muistamattomammaksi.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Minulla ja sillä ruskeasilmäisellä miehellä, jonka kanssa elelen, on muistamisen suhteen tarkka työnjako. Hän muistaa väärin etunimet ja minä muistan väärin sukunimet. Joskus puhumme keskenämme ihmisistä eri nimellä kuin muu Suomi. Lisbethillä tarkoitamme Margitia ja Nurmella Laihosta.

Satunnaisen tyypin nimeä uskallan reilusti kysyä uudestaankin, mutta tuttujen nimen unohtaminen on aina yhtä piinallista.

Kerran kutsuimme naapurimme kylään. Yhtäkkiä huomasin, ettei hänen nimensä tule lainkaan mieleen. Santsikuppia kaataessani jouduin turvautumaan kiertoilmauksiin: ”Ei frouva lissä kaffet ottais?”

Sain houkuteltua mieheni hetkeksi sivummalle ja kysyin: ”Mikä ton nimi o? Mää en muist!”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Mies kuiskasi: ”Emmääkä!”

Kun vieras asuu naapurissa ja ryystää pöytämme ääressä jo kolmatta Juhlamokka-kupillista, tuntuisi tomppelimaiselta ­kysyä nimeä kesken kyläilyn.

Sitten muistimme vieraskirjan! Lykkäsimme siis kirjan ja kynän siihen hollille ja jäimme kuin kaksi korppikotkaa naapurinrouvan olan taa kyttäämään, minkä nimen siihen kirjoittaa. Onneks ol selvä käsiala!

Tiedän, että heikkoutensa on toisillakin. Yleishutiloinnista huolimatta olen jämpti oikolukija muiden teksteille. Kerran huomasin erään yrityksen vuosikertomuksesta juuri ennen painoon menoa, että alan vuosittainen liikevaihto oli ilmoitettu 50 euroksi. Piti olla 50 miljoonaa.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Olen tottunut ajattelemaan, että luonto on tarkoituksenmukainen. Joku syy siis täytyy olla sille, että kohelotkin täällä sallitaan. Tarkkailen joskus lähiluontoa sillä silmällä.

Esimerkiksi pihamme tiaisista osa on muita vilkkaampia menijöitä. Vain toviksi auki jäänyt autotallin ovi houkuttaa niitä heti kokeilemaan. Uskaliaat yksilöt ovat edelläkävijöitä: voisihan sieltä löytyä jotain uutta itselle tai koko pihakunnalle, kuskilta pudonneita eväsleivän muruja tai viimaton yösija talvikuukausiksi.

Mutta voi myös jäädä jumiin tai käyttää turhaan valoisaa aikaa ja vähäisiä voimia, jos tallin lattialta löytyykin vain parkkilippuja ja katkennut lumiharja. Virhearvion riski on olemassa – niin kuin kaikilla yrittäjähenkisillä tyypeillä. Kun paljon tekee ja kaikkea kokeilee, erheitäkin sattuu enemmän kuin pesäpöntöstä kurkistellessa.

Osa tiaisista ymmärtää lentää ulos tallista samaa tietä kuin tulikin. Osa räpistelee kattorakenteissa ja päätyy kompuroimaan myrskylyhtyhyllylle ennen kuin muistaa oviaukon.

Mutta joku aina jää yrittämään kerta toisensa jälkeen ikkunaklasista läpi. Niitä epätoivon mätkähdyksiä ja lasin helinöitä kuunnellessa tunnen omine toistuvine virheineni suurta yhteenkuuluvuutta luomakunnan kanssa.

Omalle hajamielisyydelleni en nyt heti löydä luonnon suurta tarkoitusta. Muun yhteisön huvitukseksikohan…? Onneksi universumi on antanut lohdutukseksi taipumuksen nauraa itselleni viimeistään jo seuraavana päivänä – ja mennä uteliaana eteenpäin kohti uusia töppäyksiä. Mil taval mahran itteni tänä yllättä?

Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.