Kun pesä tyhjenee

Mielipide

8.8.201802:00

Kolumni

Veikko Niittymaa

Vein nuorimman tyttären muuttokuorman maanantaina Helsinkiin, missä opiskelut alkavat ensi viikolla. Kaksi vanhempaa tytärtä ovat jo omillaan.

Veikko Polameri kirjoittaa runossaan "Sinä päivänä" siitä, miten pesän risukasan reuna vähän huojahtelee, kun poikanen tepastelee ja oikoo lentimiään. Runoilija kehottaa rohkaisemaan lähtevää.

Lahjaksi saadut astiat, kupit ja kattilat oli pakattu banaanilaatikoihin hyvissä ajoin ja kiedottu varovasti muumipyyhkeisiin. Oli ostettu imuri ja desin mitta, tehty vuokrasopimus ja haettu asunnon avain.

Nuorimmainen on pitkään sanonut, että hän lähtee heti kun voi. Me vanhemmat emme ole estelleet, pikemminkin päinvastoin. Ei siksi, ettemme tulisi toimeen keskenämme, mutta nyt on hänen vuoronsa kokeilla siipien kantavuutta. Ensin pitää lähteä, jotta myöhemmin voi tulla takaisin, edes käymään.

Samalla palataan liki 30 vuotta taaksepäin, ollaan taas kahdestaan lasten äidin kanssa. Talo tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta ainakin tovin. Kukaan ei soita pianoa, kenenkään likaiset sukat eivät pyöri jaloissa ja vessaan ei ole aamuisin jonoa. Taistelu aamuheräämisistäkin on ohi.

Kun lähdin Viikkiin opiskelemaan 70-luvulla, suunnitelmissani oli palata maalle takaisin. Maaseutu ei silloin näyttäytynyt ankeana ja toivottomana asuinsijana, kuten ehkä nykyään jotkut ajattelevat, vaan kiinnostavana ja monenlaisia mahdollisuuksia täynnä olevana vaihtoehtona.

Ristiretkeni pääkaupunkiseudulle kesti runsaan vuosikymmenen, jonka jälkeen päädyin etätoimittajaksi ja sivutoimiseksi maanviljelijäksi kotipuoleen. Vuodet Kehä kolmosen sisällä opettivat paljon: vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on todella turhaa ja keinotekoista, sillä molempia tarvitaan.

Moni muu maaseudun perhe on saman tilanteen edessä. Syksy vie muuttolinnut etelään ja lapset kotipesästä. Kylänraitit hiljenevät kesälomien loppuessa, mutta työn touhu jatkuu naapurin leipomossa, konepajalta kuuluu entinen kolke ja naapurin Seija pui rukiit. Maaseutu antaa toimeentulon, kunhan löytää oman paikkansa ja tehtävänsä.

Useimmat nuoret eivät kuitenkaan palaa takaisin, kun he ovat saaneet ammatin, sillä työ ja elanto löytyvät kaupungista. Silti suuri osa ihmisistä haluaisi asua maalla, jos oman alan töitä vain löytyy. Turvallinen asuinympäristö, sopuhintaiset asunnot ja luonto houkuttelevat monia lapsiperheitä ja nuoria eläkeläisiä.

Jää nähtäväksi, palaako kukaan lapsistamme jatkamaan isoisän raivaamien kotipeltojen viljelyä. Pienet peltohehtaarit eivät elätä, vaan pitäisi lisäksi keksiä jotain muuta elannon turvaamiseksi.

Samanlaista on muuallakin. Vierailimme pari viikkoa sitten runsaan 600 asukkaan saksalaiskylässä Körbeckessä, Kasselin lähellä. Leipomo on sielläkin, mutta ei enää pankkia, kauppaa saati postia, kuten meillä. Töissä käydään muualla.

Kummallinen haikeus hiipii mieleen, kun kulkee hiljenevässä talossa. Niin nopeasti menivät nämä vuodet. Onneksi vielä on kesää jäljellä ja mustikkapiirakalle riittää syöjiä. Syksyn koittaessa pitää varmaan ottaa pienet kattilat käyttöön.