Illallinen kahdelle
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Nyt vaimon voimat olivat ehtyneet eikä lieden äärellä seisominen ollut mahdollista. Mies kääri hihat ja sipaisi essun uumille. Siitä se lähti. Perunoitten kanssa ei ollut hätää, mutta muitten kanssa oli tappuroimista.
Niihen alakaa tulla hiljallee semmosia makusävyjäkkii, toimitti kokkipoika. ”Ee minusta varmasti mitää topseehviä tule, mutta Kyllikki tykkee”, hän jatkoi.
Hän oli paistia kyydissä elämänsä ensimmäisiä kertoja. Ikää oli mittarissa reippaat kahdeksan vuosikymmentä.
”Sitä on vua rohkeesti yritettävä, jos aekoo suaha muruva rinnan alle.”
Kyllikki-vaimo oli hoidellut yli puolivuosisataisen avioliiton aikana ruokapuolen hommat perheessä kokonaan.
”Mitä se Yrjö joskus kukkoja tek, siinä se ol”, hän kertoi.
Kesällä alkanut harrastus on vienyt miehen kerrassaan mennessään. Ruokalaji ruokalajilta repertuaari kasvaa. ”Se se tässä kaekkein hankalinta on, ku minä en näe”, sanoo lähes sokea mies.
”Lähin siitä rollaattorilla kaappaa ja tein ostokset. Seuroovalla kerralla älysin, että sitähä on suunniteltava tarkkaa mitä sieltä ostaa, mutta ehä minä sitä aluks ymmärtännä. Tul ostettua semmosta, jonka kanssa ee tiennä mitä tekis.”
Jouluksi kokkikokelas paistoi kinkun. ”Onnistuhan se jollakin tavalla. Maku vua ee ollu kovi hyvä, mutta ku pisti paljon sipulia, se korjaantu”, hän naurahti.
Viisas mies otti opikseen ja kun kauppojen tammialet alkoivat, hän bongasi pakastealtaasta kinkun. ”Par markkoo kilo! Aattelin, että nyt harjotellaa”, Yrjö hekotteli.
Tammikuun kunniaksi olin itse päättänyt tehdä routapaistin, jota toiset kutsuvat jääpaistiksi ja kolmannet lumipaistiksi. Olin maistellut paistia ystävien luona, ja ajatus kutkutti kokeilla miten se onnistuisi.
Käsikopelolla mennään ja muistille annetaan kyytiä painamalla mieleen uusia reseptejä. ”Kukkojen kanssa oon jo ihan pesialisti. Laettelen taekinan. Rommautan kalat ja läskin sinne keskelle. Mutta. Että meenas se tärkein unohtuva. Sinne kukon pohjalle laetan aena riisryyniä. Voe, voe, ku se immöö hyvin ne liiat kukon nesteet”, hän selittää.
”Kyllä se on iha innostunu ja laettaa joka päevä. Päeväruoka meille tulloo Ravintokeskuksesta, mutta Yrjö laettaa illalla”, kertoo Kyllikki.
”Ne on vähä niiku illallisia kahelle”, nauraa mies.
”Että routapaesti? Mikä se semmonen oeken on?” hän ihmetteli, kun kerroin hänelle omasta paistikokeilustani.
”Että pakkasesta suoraa uunii. Ee oekee taho minu piähä männä”, hän tuumi.
Kävimme reseptiä läpi ja mitä pitemmälle pääsin selostuksessani sen leveämpi hymy ilmestyi miehen kasvoille. Olin varma, että samaa metodia hän aikoisi kokeilla alennuskinkkuunsa.
Monta kertaa sujahti sormi suuhun, kun laittelin paistiani syömäkuntoon. Voin vain kuvitella Puttos-Yrjön touhuja paistien, kastikkeiden ja haudikkaitten kanssa.
Osaamattoman käsissä yksinkertainenkin tahtoo monimutkaistua ja tietäväisyydessään lähtee säveltelemään omiaan. Olin saanut hyvät neuvot, mutta silti uskoni metodiin niin sanotusti horjui. Kymmenen tunnin jälkeen olin varma, että paistimittarini on rikki.
”Se unohti kertoa jotakin”, kipuilin taas ennen kuuman paistin upottamista marinadiin.
”En sano, että oes huonoo. Tämähä on kertakaekkiaan hyvvee. Ihan sitä hyvän parasta”, suitsutti Yrjö, kun maistoi leivän päällä routapaistiani.
”Illalline kahelle”, tirskahti Kyllikki maistaessaan paistia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
