Yliö: Digisyrjäytymisen riskit ovat jääneet digitalisaatioinnon varjoon

Yhä useampi asia on yhteiskunnassa hoidettava sähköisesti. Se voi aiheuttaa syrjäytymistä, kirjoittajat muistuttavat. Kuvituskuva. Kuva: Jarkko Sirkiä

Digisyrjäytyminen on ilmiö, josta digitalisaation tarjoamista mahdollisuuksista innostuneessa yhteiskunnassamme on pitkälti vaiettu. Kuitenkin ottaen huomioon, että Suomi on yksi Euroopan digitalisoituneimmista maista, ovat sen epätoivotut seuraukset väistämättä myös osa todellisuutta.

Niin valtionhallinnossa kuin laajemmin julkisissa palveluissa on siirrytty digitaalisten palvelujen ensisijaisuuteen. Sosiaali- ja terveysministeriön digistrategiassa digitaalisuus sanoitetaan jopa sosiaali- ja terveydenhuollon kivijalaksi.

Käytännössä digitalisaation ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että yhä useammat palvelut – kuten sosiaali- ja terveyspalvelut, verohallinnon asiointi sekä työvoimapalvelut – tarjotaan ensisijaisesti sähköisesti verkkosivujen, mobiilisovellusten tai itsepalveluportaalien kautta.

Digitaalisten palvelujen saatavuudesta samoin kuin kyvystä ja mahdollisuuksista käyttää niitä, on tullut uusi kansalaisoikeus, joka ikään kuin varkain on muuttumassa myös velvollisuudeksi. Digitaaliset taidot sekä erilaisten sähköisten järjestelmien ja alustojen käyttö ovat yhä suurempi osa ihmisten päivittäistä elämää ja sujuvan arjen edellytys.

Samalla myös uhka jäädä digitalisoituvan yhteiskunnan ulkopuolelle on kasvanut. Tämä koskee monenlaisia väestöryhmiä aina ikääntyneistä nuoriin ja maahanmuuttajista maaseudun asukkaisiin – vain joitakin mainitaksemme.

Digisyrjäytymisen taustasyyt ovat moninaiset.

Yhtäältä kyse on ihmisten puutteellisista digitaidoista ja siitä, että tarvittavaa tukea on vaikea saada. Lähtökohtaisesti julkisilla palveluntarjoajilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota tukea ja apua sähköiseen asiointiin, mutta käytännössä tämä on jäänyt pitkälti aktiivisten kansalaisyhteiskuntatoimijoiden harteille.

Myös puutteelliset tietoliikenneyhteydet vaikeuttavat digipalvelujen piiriin pääsyä, näin erityisesti maaseutualueilla. Kiinteän laajakaistan saatavuus on kehittynyt Suomessa eri alueilla hyvin eritahtisesti, ja 3G-verkon alasajo on lisännyt katvealueita. Toimivimmat yhteydet löytyvät pääsääntöisesti kaupunki- ja kuntakeskuksista, kun taas heikoin tilanne on haja-asutusaluilla sekä harvaan asutulla maaseudulla.

Näiden tekijöiden rinnalla osa digisyrjäytymisen ongelmaa on myös tapa, jolla sähköisiä palveluja kehitetään.

Palvelujen käyttäjien kokemusten ja palautteen kuulemiseen ei juurikaan ole panostettu eikä yhdessä mietitty sitä, mitkä ovat niitä palveluja, joita ihmiset haluaisivat käyttää sähköisesti. Kun palvelut ovat hankalia käyttää tai eivät vastaa käyttäjien tarpeita ja toiveita, on myös motivaatio niiden hyödyntämiseen heikko.

Paitsi palveluista digisyrjäytymisessä on mitä suurimmissa määrin kyse myös tieto-osallisuudesta tai -osattomuudesta.

Viranomaistiedon tulee lähtökohtaisesti olla kaikkien kansalaisten saatavilla – myös niiden, jotka eivät ole digitalisaation piirissä. Käytännössä tieto on kuitenkin pitkälti keskittynyt verkkoon, tai vähintäänkin informaatio siitä, mistä tietoa voi saada tai löytää.

Tämä koskee – paradoksaalista kyllä – myös tietoa siitä, mistä voi tarvittaessa saada tukea digitaaliseen asiointiin.

Toinen asia on tiedon kielellinen saavutettavuus. Esimerkiksi digitaalisten sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä koskeva ohjeistus on usein ilmaistu tavalla, jonka ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista perustietoa palveluista sekä niiden ja digitaalisen asioinnin toimintalogiikasta.

Suomi on asettanut kunnianhimoisen tavoitteen olla digitalisaation edelläkävijä. Viime kädessä tämän onnistuminen mitataan siinä, miten hyvin tai huonosti kaikki ihmiset pysyvät kehityksessä mukana.

Yksilönäkökulman ohella onnistumisella on myös alueiden elinvoimaisuuteen linkittyvä ulottuvuus; maaseudun näkökulmasta tätä voidaan pitää jopa kohtalon kysymyksenä.

Digisyrjäytymisen taustalla vaikuttavat hyvin moninaiset syyt, joiden tunnistaminen ja ratkaiseminen edellyttävät sektori- ja hallintorajat ylittävää yhteistyötä.

Sen ehkäisemiseen ja poistamiseen tulee kiinnittää systemaattisesti huomiota myös sähköisiä palveluja ja asiointia kehitettäessä. Hyvä lähtökohta on sen muistaminen, että digitalisaatio ei ole itsetarkoitus, vaan väline – merkityksellistä on se, että kansalaiset saavat tarvitsemansa palvelut ja tiedon.

Mari Kattilakoski

Itä-Suomen yliopisto

Niina Rantamäki

Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

Maaseutudigi – Digisyrjäytymisen arki maaseuduilla -tutkimushankkeesta