Yliö: Euroopan on käytävä periaatteellinen keskustelu yhteisen ydinasedoktriinin tarpeesta

Ydinsukellusvene. Kuvituskuva. Kuva: Andy Buchanan AFP / Lehtikuva

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on osoittanut, että vallanvaihdon myötä kauniit puheet happanevat nopeasti. Vasta reilun kuukauden kestänyt toinen presidenttikausi on jo nyt aiheuttanut niin suurta vahinkoa Yhdysvalloille, että suhteiden paikkaaminen Eurooppaan tulee kestämään hyvin kauan. Toisaalta puolustussuunnittelussa yksi presidenttikausi, neljä vuotta, on hyvin lyhyt aika – puhumattakaan ydinaseiden osalta.

Ydinaseet ovat kylmästä sodasta lähtien olleet pitkälti poliittisia aseita ilman, että niitä varsinaisesti olisi suunniteltu käytettävän sotilaallisiin tarkoituksiin. Ei voida silti sanoa, etteikö ydinaseiden käyttö olisi mahdotonta, valitettavasti. Yksikään ydinasevaltio ei ole voinut sulkea 100-prosenttisesti pois ydinaseiden käyttöä.

Pohjoismailla on pitkä perinne siinä, ettei niiden alueilla ole sijoitettuna ydinaseita. Tämä osaltaan edesauttoi alueen vakautta ja rauhallisuutta kylmän sodan kuumimpinakin vuosina. Ranskan ydinasesateenvarjon tarjoaminen eurooppalaisille liittolaisilleen on siksikin merkittävä eurooppalainen turvallisuuspoliittinen avaus. Kysymys ei kuitenkaan ole uhittelusta kenenkään suuntaan, vaan pyrkimys maksimoida eurooppalaisten valtioiden turvallisuus.

Ydinaseiden aikakausi ei ole tullut tiensä päähän. Toki on ollut aikoja, kun ydinaseiden valmistusta ja määrää on pyritty rajoittamaan, mutta samalla on tiedostettu ettei ydinaseiden valmistustaito tule maailmasta katoamaan.

Viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan uskottiin, että vuoden 1994 Budapestin sopimus olisi päättänyt paitsi kylmän sodan, myös ydinaseiden kilpavarustelun. Saman sopimuksen myötä Ukraina – tuolloin maailman kolmanneksi suurin ydinasevaltio – luovutti ydinaseensa Venäjälle vastineeksi suvereniteetistaan. Lupaus, jonka Venäjä sittemmin rikkoi.

Kun Yhdysvallat nyt siirtää painopistettään Euroopasta Aasiaan, on Ranska tarjonnut ydinasesateenvarjoaan koko Euroopan turvaksi.

Ranskan ja Iso-Britannian johdolla sorvataan parhaillaan myös aloitetta Ukrainan rauhan edellytyksiksi. Molemmilla on Venäjään ja Yhdysvaltoihin nähden vähän ydinaseita, ja niistäkin suuri osa on ”poistettu käytöstä” eli niiden käytölle ei ole valmiutta juuri tässä ja nyt. Lisäksi tällainen ydinaseiden uudelleen käyttöön ottaminen vaatisi ydinasedoktriinin päivittämistä, mikä on iso prosessi sekin.

Liettua irtautui jo rypäleaseet kieltävästä sopimuksesta. Puola aikoo palauttaa käyttöönsä paitsi rypälepommit, myös jalkaväkimiinat sekä suunnittelee jopa ydinasepelotetta.

Euroopan nykyisistä ei-ydinasevaltioista voi voimakkaasti yksinkertaistaen todeta, että Puolalla on ydinaseiden valmistamiseen halua, Ruotsilla kykyä ja Ukrainalla materiaalia.

Pohjoismaiden on muuttuneessa turvallisuusympäristössä oltava valmiita käymään periaatteellinen keskustelu ydinaseiden sijoittamisesta alueelleen. Ydinaseeton vyöhyke toimi aikanaan. Sittemmin turvallisuusarkkitehtuuri on kuitenkin kokenut suuria muutoksia, joten on paitsi perusteltua myös tarpeellista tarkastella uudelleen myös turvallisuusarkkitehtuurin perustuksia.

Kysymys on pohjimmiltaan siitä, ettei ydinasevaltio voi uhata toista ydinasevaltiota, koska ydinaseeseen turvautuminen merkitsisi kummankin osapuolen tuhoutumista.

Realismia on myös se, että sodalla on paljon muitakin pidäkkeitä kuin ydinaseet – tässä tapauksessa se on samanmielisten eurooppalaisten valtioiden uskottava, yhteinen puolustusarkkitehtuuri, jonka turvallisuus on maksimoitu.

Kun imperialistinen Venäjä hyökkää Euroopassa ja uhkailee ydinaseille, on myös Euroopan jossakin vaiheessa pakko käydä periaatteellinen keskustelu siitä, tulisiko sen laatia oma, yhteiseurooppalainen ydinasedoktriini.

Jo nykyisellään on tarpeen tukea Ranskaa ja Englantia Euroopan turvallisuuden rakentajina samalla, kun Yhdysvalloille pitää tehdä selväksi, minkälaista karhunpalvelusta se on nykyisellä eristäytymisen politiikalla itselleen tekemässä.

Realismia on se, että ihmiskunta tulee aina elämään jonkinasteisessa ydinsodan pelossa. Kyse onkin siitä, miten ydinaseiden vaaraa voidaan uskottavasti vähentää.

Jos Suomi pienenä maana ja Euroopan etulinjavaltiona haluaa tähän kehitykseen vaikuttaa, on ainoa tie Euroopan yhteinen, riittävä puolustus: niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin.

Jarno Limnell

kansanedustaja (kok.)

sotatieteiden dosentti