Kuvataiteilija Reijo Kivijärvi, Soini Maaseudun maalaaja
”Tuossa olen minä”, Reijo Kivijärvi osoittaa ”Maaseudun mullassa ovat juuremme” -näyttelyyn tekemäänsä suurta taulua. Riitta Mustonen17.2.201615:00
”Aloin piirtää jo ennen kuin opin puhumaan. Koulussa piirtelin sarjakuvia ja pilakuvia opettajista. Siinä taito kehittyi, kun piti tarkkailla ihmisiä ja ympäristöä. Se pitää olla taiteilijalla syntymävikana.
Synnyin Vaasassa, mutta kun olin kaksivuotias, muutimme isän kotitilalle Evijärvelle. Asuin siellä 15-vuotiaaksi. Rakennettiin uusi navetta, mutta yhden talven kerkes lehmät olla siellä ennen kuin ne vietiin autoon kaikki. Tuli se pakettilaki. Muutimme Pietarsaareen.
Opiskelin Turussa Wärtsilän ammattikoulussa sisustusasentajaksi. Kun matkustajalaivojen teko loppui, niin uudelleenkouluttauduin levyseppähitsaajaksi. Siinä työssä en kauan viihtynyt.
Vuokraemäntäni oli bisnesnainen. Olin tehnyt maisematauluja, ja se myi ensimmäiset tauluni. Sitten tutustuin kehystäjään, joka rupesi ostelemaan miniatyyrimaalauksiani. Vein sille niitä aina ison nipun, ja se otti komeron oven päältä rahatukon ja latoi mulle seteleitä kouraan.
Lähdin myymään taulujani itse ovelta ovelle. Joskus hirvitti, mutta syntyi hyviä asiakassuhteita. Rupesin saamaan nimeä.
Taiteilijaksi ryhtyminen ei minua pelottanut, mutta lähipiiriä kyllä. Silloinen kihlattu päästi itkun ja häpeili sanoa työkavereille, että sulhanen on taiteilija.
Ensimmäinen gallerianäyttelyni oli vuonna 1984 Turussa. Se ei mennyt oikein hyvin, mutta parin vuoden päästä toinen myi jo mainiosti. Muutin Turusta pois ja ostin Etelä-Pohjanmaalta Soinista punaisen tuvan ja navettarakennuksen. Navettaan rakensin itselleni ateljeetilat.
Soinissa tyylini alkoi mennä naivismin puolelle. Ensimmäinen näyttely Helsingissä vuonna 1989 oli myyntimenestys. Viisi vuotta myöhemmin minut kutsuttiin Iittalaan naivistien kesään. Se oli hyvä ponnahduslauta.
Naivismissa minua viehättää hyväntuulisuus ja huumori. Värit ja valo merkitsevät minulle paljon. Minut tunnetaankin lumen ja valon kuvaajana. Kun maalaan maastossa maisemaa, ei siellä tarkene, jos aurinko ei paista. Olen oppinut tarkkailemaan valoa. Tiedän, millä kellonlyömällä mihinkin paikkaan aurinko paistaa.
Aiemmin maalasin vain omaksi ilokseni, mutta nykyään olen huolestunut suomalaisesta maaseudusta. Kylät näivettyy ja kirkonkylät tasapäistyy. Kuvaan tauluissani mennyttä maaseutua, potkukelkkailevia ihmisiä, vanhoja pihapiirejä.
Aiheet tulevat monella tavalla. Autoillessa katson enemmän tien viereen kuin tiehen. Välillä pitää vain alkaa vedellä viivoja tyhjälle kankaalle.
Syksyn Helsingin näyttelyyn halusin ison taulun. Pohjustin taulun syyskuussa, ja kun näyttely alkoi lähestyä, katselin luonnosvihkoa, missä oli yksinkertainen pihapiiri. Siirsin sen pohjalle hiilellä, ja ohensin ensimmäisen maalikerran tärpätillä. Värien mukana tuli mielikuvia pikkuhiljaa. Taulu valmistui viimeisenä yönä kahden aikaan, kun aamulla piti lähteä viemään sitä näyttelyyn.
Mitä isompi taulu on, sitä enemmän se vie mennessään. Tätä suurta kun maalasin, niin kerta kaikkiaan jalat irtaantui maasta, hullaannuin siihen. Pientä taulua taas on suunniteltava tarkkaan, ja välillä menee monta päivää, ettei saa mitään aikaan.
Viime kesänä alkoi 60-vuotisjuhlanäyttelyni Soinissa. Oli hyvä vetonaula tehdä se. Olen saanut niin paljon konjakkipulloja, ettei tartte ikään mennä ostamaan.
Mutta ikähän on vain numero. Naivisti saa luvan kanssa olla lapsellinen, kaikki hyväksyy sen.
En ole 35 vuoteen pitänyt kesälomia. Minulla on piilopirtti Lapissa, ja käyn siellä syksyisin linnunpyynnissä kahden pystykorvan kanssa. Keväälläkin hiihtelen Lapissa, jos mahdollista.
Taiteilijana minua innostaa, kun saa toteuttaa itseään eikä ole kenestäkään riippuvainen. Voi maalata, missä haluaa.
Onhan se rankkaakin. Väsyneenä maalaaminen ei onnistu, silloin voi lähteä puita pilkkomaan.
Kuntoa olisi tärkeä hoitaa koko ajan, mutta nyt on maalla sivutiet niin liukkaat, ettei pysty liikkumaan ulkona. Se tahtoo tuoda migreenin.
Tästä työstä ei jäädä eläkkeelle, vaan pensseliä on heilutettava niin kauan kuin pystyy. Ei se mitään, kun siitä tykkää.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
