Vastakkainasettelusta yhteisymmärrykseen

Helsingin ja maakuntien välistä keskustelua hallitsee vastakkainasettelu. Se on sekä tarpeetonta että hedelmätöntä, sillä niiden välillä on todellisuudessa vahva keskinäisriippuvuus.

Helsingin vahva asema ja kasvu perustuvat pääkaupunkiasemaan, joka syntyi historiamme suurimmalla alueellistamisella, kun keisari Aleksanteri I määräsi vuonna 1812 pääkaupungin siirrettäväksi 11 000 asukkaan Turusta pieneen 3 500 asukkaan Helsinkiin.

Turun palon jälkeisenä vuonna 1828 sinne siirrettiin myös Turun Akatemia ja näin syntyi vahva Helsingin yliopisto. Helsinkiin perustettiin myös muita virastoja ja rakennettiin maamme ensimmäiset rautatieyhteydet Hämeenlinnaan sekä Pietariin.

Kehittämistyön tuloksena Suomesta tuli pääkaupunkikeskeinen maa. Maantieteemme ja vähäisen asukaslukumme vuoksi sitä voi pitää perusteltuna, mutta siitä syystä pääkaupungin on kannettava vastuuta myös koko maan kehityksestä.

Pääkaupunkiasemasta ja liikenneverkon rakenteesta (maakuntakeskuksista suoraan Helsinkiin) johtuen valtion keskushallinnon ohella myös yksityisten yritysten pääkonttorit ja yritysten keskitetyt tehtävät hoidetaan pääkaupunkiseudulla. Sama koskee kaikkia valtakunnallisia järjestöjä, yhdistyksiä, säätiöitä ja muita yhteisöjä, joissa on yhteensä paljon työpaikkoja.

Esimerkkinä keskittymisestä on tukkukauppa varastoketjuineen, jossa työskentelee 43 000 henkeä. Niiden työpaikoista ainakin puolet perustuu muiden maakuntien kulutukseen. Sama koskee muitakin varastointi- ja liikennepalveluja.

Rahoitus- ja vakuutustoiminnan työpaikoista noin 60 prosenttia eli 25 000 on sijoittunut Uudellemaalle, ilmaliikenteen osalta yli 90 ja vesiliikenteen yli 40 prosenttia. Kun Uudenmaan väestöosuus on vajaa kolmannes, niin kaikilla toimialoilla merkittävä osa työpaikoista johtuu muiden maakuntien palvelutarpeesta.

Valtion budjettitalouden työpaikkoja oli 2017 yhteensä noin 73 000, joista oli Helsingissä kolmannes eli 24 000. Lisäksi Vantaalla ja Espoossa oli yhteensä 4 000 eli pääkaupunkiseudun osuus on 38 prosenttia. Vastaavasti Helsingin väestöosuus on 12 ja pääkaupunkiseudun 21 prosenttia. Pääosa muista valtion työpaikoista on maakunta- ja muissa suurissa kaupunkikeskuksissa.

Jos 6 000 asukkaan kunnassa olisi yhtä monta valtion työpaikkaa tuhatta asukasta kohti kuin Helsingissä, niin siellä olisi 226 työpaikkaa. Se olisi useimmissa kunnissa suurin työnantaja. Todellisuudessa meillä on reilusti yli sata kuntaa, joissa ei ole yhtään valtion työpaikkaa. Ei siis ihme, että verotulotaso on alhaisempi.

Edellä mainituissa valtion luvuissa ei ole mukana yliopistojen henkilöstöä (Helsingin seudulla 7 000 henkeä, joka on 42 prosenttia koko maan luvusta) eikä muita valtio-omisteisia erillisyhtiöitä kuten esimerkiksi Yle, Kela, VR tai Veikkaus. Ne mukaan lukien tilastot muuttuisivat vielä enemmän Helsinkiä suosiviksi.

Kansantaloutemme ja erityisesti vientimme perusta nojaa maakuntiin. Teollisuustuotannosta Uudenmaan osuus on vain 25 prosenttia kun asukkaita on 30 prosenttia. Maakuntien suuremmilla teollisuusyrityksillä on lähes poikkeuksetta pääkonttori tai ainakin myyntikonttori Helsingissä.

Maakuntien yrityksiltä pääkaupunkiseutu ottaakin lähes poikkeuksetta oman ”papin kymmenyksensä”. Voikin perustellusti todeta, että maakuntien myönteinen kehitys heijastuu vahvemmin Helsinkiin kuin päinvastoin.

Verojalanjälki seuraa tietenkin keskittyviä työpaikkoja ja yhteisöveroa. Niitä pääkaupunkiseudulle tuovat pääkonttorit sekä niiden korkeapalkkaiset johtajat.

Keskustelussa väitetään usein, että pääkaupunkiseudun ihmiset elättävät muuta maata. Silloin he unohtavat, että alueita ei veroteta vaan ihmisiä.

Pääkaupunkiseudulla kunnallisvero on keskimäärin alempi kuin esimerkiksi Lapissa. Valtion palkka- ja yleverot sekä sairaus- ja sotumaksut ovat samat kaikkialla Suomessa. Sama koskee arvonlisä-, polttoaine, sähkö- ja muita kulutusveroja. Tosiasia on, että pääkaupunkiseudun asukas maksaa samansuuruisesta tulosta vähemmän veroa kuin lappilainen. Siis miten hän voi elättää lappilaista.

Emme tietenkään esitä työpaikkojen jakamista tasan, mutta kun arviomme mukaan Helsingin seudulla on vähintään noin 60 000 työpaikkaa, joiden olemassaolo perustuu muun maan toimintoihin. Tämä osoittaa kiistattomasti, että Helsinki tarvitsee maakuntia ja päinvastoin.

Mainitut luvut ovat myös vastaansanomattomia perusteluja alueellisille tulonsiirroille muun muassa verotulotasaukselle. Se on korvaus pääkaupungin erityisasemasta.

Hannes ManninenTapani TölliKirjoittajat ovat kumpikin toimineet kuntajohtajana, kansanedustajana sekä kuntaministerinä.