Maidontuotanto on taloutta ja tunnetta
27.1.202001:00
Sähköpostiin tupsahti tiedote. Otsikko kuului: "Ihmisten ja tuotantoeläinten ristiriitainen suhde – tunteet karjanhoitotyössä yhä läsnä."
Taas jotain nollatutkimusta, mietin. Kuvitteleeko joku tosiaan, että lehmä on maidontuottajalle pelkkä kone, jota kohtaan ei tunneta myötätuntoa ja kiintymystä?
Ja "yhä läsnä". Ovatko tunteet vain jokin vanhan ajan jäänne, jonka pitäisi hävitä tehokkuus- ja talousajattelun tieltä?
Ensin tuhahdin, sitten pysähdyin miettimään. Ja totesin, että eipä tämä mitään nollatutkimusta olekaan, vaan tärkeä puheenvuoro.
Mietin esimerkiksi eläinsuojelulain uudistuksen tiimoilta vellonutta keskustelua.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on selvästi aika paljon niitä, jotka ajattelevat lehmän olevan navetassa vain yksi tuotannontekijä muiden joukossa. Kone, josta otetaan kaikki tehot irti ja joka korvataan niiden loputtua uudemmalla.
On totta, että kun tuotantokustannusten ja tuottajahinnan suhde on mikä on, lehmän on pakko tuottaa. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Kyllä lehmä on yksilö, jonka terveyttä ja hyvinvointia ajatellaan.
On helppo ajatella kielteisesti ihmisryhmästä, jota ei lainkaan tunne.
Aika harva on yhtä etuoikeutettu kuin minä, joka olen saanut käydä kymmenissä ellen sadoissa navetoissa ja tavata valtavan määrän maidontuotannon ammattilaisia.
Moni tuottaja tuntee lehmän fysiologian, genetiikan ja ruokinnan lainalaisuudet niin hyvin, että kuulostaa melkein yliopiston professorilta.
Silti sen kaiken faktan ohessa vilahtaa aina tunne. Kun emännän lempilehmä astelee paikalle, keskustelu siirtyy jalostusarvoindeksistä tai rehun D-arvosta vieressä kuikuilevan karvakorvan persoonalliseen luonteeseen.
Vähän väliä muistelen sitä Inkeriä, jonka luona käynti venähti pitkäksi. Meillä riitti tiukkaa asiaa, mutta myös sivujuonteita.
Välillä kuulimme, miten tämä Niimpalkauhiansöpö on kaunis, mutta ei ollenkaan niin ihana kuin emännän lempilehmä Mansikki. Miten emännän mieleen ovat ay-lehmät, jotka ovat luonnikkaampia, sitkeämpiä ja uteliaampia kuin holsteinit. Ja miten suomenkarja on älykkyytensä ja sisunsa takia vieläkin lähempänä Inkerin sydäntä.
Lähtiessä näimme muistokiven, johon navettapalossa menehtyneiden eläinten nimet oli ikuistettu. Sen palon jälkeen Inkeristä tuntui pitkään, ettei eläinten menetyksestä voi koskaan selvitä.
Ajattelen myös sitä Ullaa, joka järkyttyi Paimion teurastamolla vuonna 2015 paljastuneesta eläinten kaltoinkohtelusta. Hän kirjoitti:
”Hoidan lehmiämme hartaudella. Rapsuttelen rakkaan työkaverin viimeiselle reissulle, vahdin haukan lailla, ettei sähköpiiska edes käväise näkyvillä.”
”Luotan näiden ammattilaisten käsiin osan elinkeinostani ja tärkeän eläinystävän, jonka pienestä vasikasta olen aikuiseksi lehmäksi kasvattanut, ruokkinut, opettanut laitumeen, sairauden kohdatessa hoitanut ja lääkinnyt.”
Vain se, joka välittää eläimistään syvästi, haluaa niiden saavan arvokkaan lopun.
Ei jokainen maidontuottaja tietenkään ole itse valitulla alalla eikä välttämättä pidä eläimistä. Mutta tilakoon kasvaessa tuotantosuunnan valinta on yhä enemmän tietoinen, tarkasti harkittu päätös eikä pelkkää perinteen jatkamista. Eikä alaa valita, ellei se talouslaskelmien lisäksi tunnu sydämessä oikealta. Ei sitä valitse ihminen, jolle eläin on kone.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
