Tulevaisuus muokkaa maatilat digitiloiksi

Suomalaisella maaseudulla on tapahtunut valtavia muutoksia mennen sadan vuoden aikana. Tilakoot ovat harpanneet. Ei ole harvinaista, että tavallinen maatila on kasvanut yhden sukupolven aikana eläinmäärältään tai pinta-alaltaan viisikymmenkertaiseksi.

Kävin äskettäin keskustelua agrologiopiskelijoiden kanssa siitä, millaisia muutoksia heidän kotitiloillaan on edellisten sukupolvien aikana tapahtunut ja miten kehitys tulee tapahtumaan heidän tulevalla yrittäjätaipaleellaan.

Arvioitiin, että kokoluokat tuskin kasvavat yhtä paljon, mutta muutos on pysyvää.

Pari sukupolvea sitten, sotien jälkeen, peltoja raivattiin käsipelillä.

Koneellistuminen toi mahdollisuuksia tilakoon kasvattamiseen ja tuotannon erikoistumiseen. Navetoita ja sikaloita laajennettiin, peltoa hankittiin tai raivattiin koneellisesti lisää. Ilmakuvat samasta maatilasta eri vuosikymmeniltä ovat usein vaikuttavaa katsottavaa.

Tähän saakka maatilojen kehitys on ollut pääasiassa laajentamista. Kehittäminen sinänsä tulee jatkumaan, mutta laajenemisen sijaan kehitys suuntautunee jatkossa johonkin muuhun.

Uusi teknologia tuo tähän huimia mahdollisuuksia. Kehitys voi kohdistua tuotetun määrän lisäämiseen, kustannusten hallintaan, tuotteen erilaistamiseen, uusiin tuotteisiin, markkinointiin, logistiikkaan, tiedon hallintaan tai ihmistyön entistä tehokkaampaan korvaamiseen automaatiolla ja roboteilla.

Tulevaisuuden maatilalla on suuri määrä antureita ja mittareita. Tiedon keruu, siirto ja jalostus ovat yhtä arkipäiväisiä kuin traktorin ajaminen nyt. Koneet ja laitteet keskustelevat automaattisesti keskenään ja auttavat päätöksenteossa.

Koko arki saattaa mullistua, kun tietoa on saatavilla määrättömästi. Samalla ongelmat monimutkaistuvat: mihin tietoa käytetään, kehen voi luottaa?

Tähän saakka maatilojen tärkein tuote on ollut raaka-aine ruoka- tai puuketjuun. Muilla tuotteilla, kuten maisemalla tai vaikkapa ruuan puhtaudella, ei ole ollut markkina-arvoa. Tuotteesta on pääsääntöisesti maksettu bulkin mukaan.

Digitalisaatio saattaa tuoda tähän muutoksen: myös tuotannon mukana tulevalle tiedolle saattaisi muodostua markkina-arvo. Se voi olla vaikkapa tuotantopanosten kehittämiseen liittyvää tietoa, tai ehkä digitalisaatio tuo lopultakin keinon määrittää markkina-arvo vastuullisuudelle.

Voisiko tuotannon tiedot, vaikkapa ravinne- ja hiilitase, eläinten olosuhteet tai tuotteen tarkka alkuperä olla sellaista lisäarvoa, josta kuluttaja on valmis maksamaan? Koodin avulla netissä avautuu kuvanäkymä eläinsuojaan, jaloittelutarhaan tai laitumelle, tai virtuaaliselle metsäretkelle sinne, mistä puu on kaadettu.

Ehkä fyysisen tuotteen mukana saa mahdollisuuden nauttia maalaismaisemasta virtuaalisesti tai kurkistuksen maan alle matokameraan.

On arvioitu, että kuluttajat arvostavat helppoutta koko ajan enemmän. Jos jokin tuote on saatavilla helposti, se valitaan.

Päteekö tämä tulevaisuudessa myös ruokaostoksiin? Jos Amazon rynnii Suomen ruokamarkkinoille ja lupaa ruokaostokset kotiin helposti, jäävätkö monimutkaiset valintakriteerit pois? Toisaalta ihmiset vaikuttavat olevan koko ajan kiinnostuneempia vastuullisista valinnoista. Siksi tuotteet, joiden vastuullisuus voitaisiin helposti todistaa, voisivat olla vahvoilla.

Taannoin laajentamisen este saattoi olla väärässä paikassa sijainnut rehusiilo. Nyt kehityksen esteeksi saattaa muodostua tiedonsiirron rajapinnat tai se, ettei viljelijä omistakaan itse tietoa, vaan se on vaikkapa laitevalmistajan omaisuutta.

Viljelijän ja metsänomistajan on oltava tässä kehityksessä ytimessä, ei muiden hyväksikäytettävä objekti.