Väylien rahoitus on saatava terveelle pohjalle

Maanteiden korjausvelasta on viime vuosina puhuttu paljon ja syystäkin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt rataverkon ja erityisesti sen siltojen kunto.

Rautatiesillat ovat usein komeita ja sijaitsevat syrjäisissä paikoissa. Sitäkin useammin ne ovat vanhoja ja osin huonokuntoisia. Suomen 2 500 rautatiesillasta yli puolet on rakennettu ennen 1990-lukua. Ongelmallisimpia ovat vanhat teräsristikkosillat.

Väyläviraston mukaan rataverkolla korjausvelkaa on noin 1,3 miljardia euroa, josta taitorakenteisiin, eli siltoihin ja tunneleihin, kohdistuu 105 miljoonaa euroa. Korjausvelan arvioidaan nousevan edelleen aina vuoteen 2025 asti, jolloin sitä olisi rataverkon osalta yhteensä reilut 1,4 miljardia euroa (MT 15.7.).

Siltojen rapistuminen tarkoittaa yleensä ensi vaiheessa ajonopeuksia alentamista. Vuonna 2021 rataverkolla oli Väyläviraston rautateiden verkkoselostuksen mukaan ainakin 17 siltaa, joilla on alennettu nopeutta joko huonon kunnon tai alkuperäisen kantavuuden vuoksi. Nopeuden alentaminen taas tarkoittaa, sitä että junat joutuvat jarruttamaan ja kiihdyttämään siltojen kohdalla. Ajallisen menetyksen lisäksi raskaan junan kiihdyttäminen kuluttaa valtavan määrän energiaa. Osaltaan se lisää muuten vähäpäästöisen liikennemuodon ympäristökuormaa.

Korona vähensi matkustajaliikennettä rautateillä. Tavarankuljetuksessa vastaavaa pudotusta ei nähty. Pikemminkin päinvastoin. Rautatieliikenteen asiantuntija Aki Mankki Väylävirastosta arvioi, että esimerkiksi että raakapuuta alkaa lähitulevaisuudessa liikkua raiteilla entistä enemmän. Ilmastotavoitteiden takia yhä suurempi osa rahtikuljetuksista tulisikin saada kulkemaan kiskoilla.

Korjausvelkaa voidaan päivitellä, mutta viime kädessä kyse on rahasta ja maksajan löytämisestä. Sama koskee tieverkon korjausvelkaa.

Valtio velkaantuu sellaista tahtia, että velkarahalla ei ratoja ja teitä kuntoon saada. Verotuksen kiristäminen on sekin huono vaihtoehto. Jäljelle jää kustannusten periminen väylien käyttäjiltä. Junamatkustajien ja yritysten paneminen maksumiehiksi taas on huono ajatus, jos tarkoitus on saada lisää matkustajia ja rahtia raiteille.

Valtion polttoaineista saama verokertymä on noussut viimeisen vuoden aikana reilusti, kun polttoaineiden markkinahinnat ovat nousseet. Aikaisemmin verotuloja on lisätty nostamalla polttonesteiden veroasteita.

Ennen koronaa valtion liikenteestä keräämät verotulot olivat noin kahdeksan miljardia euroa vuodessa. Valtion liikenneverkkoon tästä on palautunut noin 1,7 miljardia euroa.

Luvuista näkee helposti, että liikenteestä kerättävät verotulot riittäisivät korjausvelan kattamiseen ja järkeviin uusiin väyläinvestointeihin. Rahaa jäisi myös liikenteen sähköistämiseen ja erilaisten älykkäiden verkkojen rakentamiseen. Kenties polttoaineveroja voitaisiin hieman vielä keventääkin.

Muun yhteiskunnan pyörittämisestä autoilijoiden kustannuksella pitäisi sen sijaan päästä eroon.

Tehtävä ei ole helppo, eivätkä poliitikot mielellään esitä leikkauskohteita. Kyse on kuitenkin koko suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Yhä harvempaa asiaa voidaan tulevaisuudessa pyörittää verovaroilla. Asiat pitää asettaa tärkeysjärjestykseen. Tässä ajassa tärkeysjärjestyksen kärjessä on turvallisuus ja huoltovarmuus. Toisena tulee terveydenhuolto ja kolmantena laadukas infrastruktuuri ja koulutus. Muista asioista on voitava karsia.

Ohjelma on lopulta aika yksinkertainen. Väylien korjausvelan lisäksi se ratkaisisi monta muutakin ongelmaa. Se, uskaltaako yksikään puolue tai politiikko tarttua siihen, on kokonaan toinen juttu.