Hallituksen löydettävä nopeasti sopiva sovittelija

Kun palkansaajat ja työnantajat ajautuvat törmäyskurssille, valtakunnansovittelija rientää hätiin. Kun asiaa selvitetään yhdessä, ratkaisu löytyy. Usein ilman lakkoa ja aika usein myös niin, että molemmat osapuolet voivat kävellä Bulevardin toimistolta pystypäin omiensa pariin.

Kun maan hallitus ja palkansaajaliike ottavat yhteen, sovittelumekanismia ei ole. Asia tuli jälleen kerran esille, kun ay-liike näyttää voimaansa hallituksen irtisanomislain muutosta vastaan. Eikä kerta ole ensimmäinen. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus on ollut vastaavassa tilanteessa lukuisia kertoja.

Vaikka maan talous ja työllisyys ovat nykyisen porvarihallituksen aikana kääntyneet selvään kasvuun, suhteet ay-liikkeeseen ovat olleet koko ajan ongelma. Siitäkin huolimatta, että Sipilän hallitus oli tukemassa työmarkkinajärjestöjen kilpailukykysopimusta, jonka ansioita on enää vaikea kenenkään kiistää.

Palkkojen nollaratkaisu, julkisen sektorin sopeutukset ja verovastaantulo muodostivat paketin, joka yhdessä suotuisan kansainvälisen suhdanteen kanssa sai maan talouden vahvaan lentoon. Samalla yksikkötyökustannusten ero keskeisiin kilpailijamaihin on kaventunut olennaisesti.

Suorimmin hallituksen epäonnistumista irtisanomislain osalta on arvostellut EK:n entinen työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen. Hänen mielestään koko ajatus irtisanomisten helpottamisessa pienissä yrityksissä voitaisiin haudata (IL 1.10).

Laatusen mielestä koko hankkeesta luopuminen olisi hallitukselta suurta viisautta. Hän ehdottaakin hallitukselle uusien neuvottelujen käynnistämistä palkansaajaliikkeen kanssa työllistämisen ja työllistymisen helpottamiseksi.

Myös SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta on useaan otteeseen ihmetellyt, miksi hallitus ei halua sovitella. Epäsuorasti samaa on kummasteltu myös elinkeinoelämän etujärjestössä EK:ssa. Hallitus ei saa nyt Etelärannasta tukea.

Sen sijaan työnantajalinnake suoltaa julkisuuteen laskelmia siitä, miten yhden päivän työnseisaus tuottaa yrityksille 50 miljoonan euron menetykset. Vieläpä niin, että ne koituvat erityisesti suurten yritysten maksettaviksi, kun ajateltavissa oleva hyöty suuntautuisi pienille firmoille.

EK:n kiukkua lisää vielä se, että koko konfliktin synnyttänyt ajatus juontaa juurensa Suomen Yrittäjien ajattelusta. Sinänsä hankkeen tavoite on hyvä. Sen avulla pyritään helpottamaan työllistämistä. Palkansaajaliikkeen näkökulmasta irtisanomisen helpottaminen on kuitenkin periaatteellisesti väärin. Muun muassa SAK on ilmoittanut, ettei se peru mielenilmauksiaan, jos hallitus ei luovu kokonaan ajatuksestaan.

Näin ei nyt näytä käyvän. Työministeri Jari Lindström (sin.) on tullut asiassa vastaan, mutta se ei palkansaajia tyydyttänyt. Sekä sinisille että hallituksen suurimmalle puolueelle keskustalle perääntyminen asiassa on ollut selvää jo jonkin aikaa. Muun muassa työ- ja elinkeinoministeri Mika Lintilä esitti jo viikkoja sitten vastaantuloa asiassa.

Sen sijaan kokoomukselle asia on ollut jopa yllättävän periaatteellinen. Muun muassa sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) on pitänyt asiaa niin tärkeänä, että lakkoilua pitäisi nyt vain kestää.

Tässä nyt ollaan. Hallitus ja palkansaajaliike ovat vastakkain tilanteessa, jossa hallituksen rivit natisevat muutenkin. Eikä missään ole sanottu, että palkansaajaliikkeen protestit jäävät tähän.

Jos hallitus ei itse löydä sovittelijaa omista riveistään, sellainen kannattaisi kaivaa esiin ulkopuolelta. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn (kesk.) voisi entisenä ministerinä ja hyvin verkottuneena henkilönä olla yksi vaihtoehto.