Hakkuurajoitukset eivät ole kestävä ilmastoratkaisu – edessä olisi uusia ongelmia

Päätehakkuu ja puupino. Kuvituskuva. Kuva: Petteri Kivimäki

Vaatimuksia hakkuiden vähentämisestä ja metsien laajasta suojelusta esitetään toistuvasti. Julkisuudessa maalataan kuvaa metsien kasvun hiipumisesta ja villeimmillään jopa metsäkadosta. Tällaiset väitteet kertovat enemmän niiden esittäjien tavoitteista kuin metsien todellisesta tilasta: metsä ei ole Suomesta loppumassa eikä puuston kasvu ole romahtanut.

Uusimmat arviot tosin osoittavat, etteivät metsät kasva enää aiempien optimistisimpien ennusteiden mukaisesti. Perusasiaa tämä ei muuta. Suomessa on puuta enemmän kuin koskaan.

Olennaista onkin kysyä, mitä metsältä halutaan. Tässä suhtautuminen on muuttunut voimakkaasti. Vielä sotien jälkeen metsien kasvu oli vaatimatonta ja metsät huonossa kunnossa. Tilanne haluttiin kääntää ja tavoitteeksi asetettiin puuntuotannon lisääminen systemaattisella metsänhoidolla. Tämä tavoite saavutettiin: puuston määrä ja kasvu kasvoivat vuosikymmenten työn tuloksena merkittävästi.

Viime vuosikymmeneltä lähtien metsille on kuitenkin ladattu yhä enemmän samanaikaisia odotuksia. Samojen hehtaarien pitäisi yhtä aikaa sitoa hiiltä, turvata monimuotoisuutta, tuottaa teollisuudelle raaka-ainetta ja vastata metsänomistajan omiin taloudellisiin tai muihin tavoitteisiin. Kaikkea ei voida toteuttaa tai saavuttaa samanaikaisesti, ei ainakaan täysimääräisesti. Kyse ei silti ole metsien hoidon, metsien suojelun tai politiikan epäonnistumisesta vaan väistämättömästä lähtökohdasta.

Hakkuiden rajoittamista on esitetty ilmastoratkaisuna. Lyhyellä aikavälillä se voi lisätä hiilinielua. Pidemmällä aikavälillä vaikutus voi kuitenkin kääntyä väärään suuntaan, kun metsät alkavat ilman riittäviä hakkuita ja hoitotoimia ikääntyä ja niiden kasvu hidastua. Tällöin myös hiilen sidonta heikkenee. Ratkaisu, joka nykyhetkessä näyttäisi toimivalta ja perustellusta, luokin tulevaisuuteen uusia ongelmia. Pysyville, yksipuolisille hakkuurajoituksille ei siksi ole kestäviä perusteita.

Keskeinen kysymys ei olekaan hakkuumäärä sinänsä, vaan metsänhoito ja puun käyttö. Kasvu ei synny itsestään, vaan se on seurausta aktiivisesta hoidosta. Jos hoitoa laiminlyödään, sekä kasvu että hakkuumahdollisuudet heikkenevät.

Metsäkeskustelussa sorrutaan usein yksinkertaistuksiin. Puhutaan metsän loppumisesta tai kasvun romahtamisesta, vaikka kyse on hitaista muutoksista ja epävarmoista ennusteista. Tutkimus korjaa itseään, eikä se tarjoa yksiselitteisiä vastauksia. Siksi sen varaan rakennettavaa politiikkaa on tarkasteltava kriittisesti.

Yhteiskunnan päätöksillä on aina vaikutuksensa ihmisiin. Metsien käyttöön kohdistuvat rajoitukset osuvat lopulta metsänomistajiin. Omistajalla on oikeus päättää omaisuutensa käytöstä ja reagoida markkinatilanteeseen. Jos yhteiskunta haluaa ohjata metsien käyttöä toiseen suuntaan, keinojen tulee perustua kannusteisiin ja korvauksen vastata markkinoiden puusta tarjoamaa tuottoa. Harmaa suojelu ilman korvausta ei saa kuulua suomalaisen yhteiskunnan työkalupakkiin.

Samalla on tunnistettava, että puun käyttöjen välillä on eroja. Puurakentaminen sitoo hiiltä pitkäksi aikaa ja korvaa fossiilisia materiaaleja, mutta sen edistäminen on Suomessa edennyt hitaasti. Useat sellupohjaiset tuotteet palauttavat hiilen nopeammin kiertoon, mutta samalla ne voivat korvata fossiilisia raaka-aineita ja tukea taloutta.

Ratkaisuja löytyy paremmin kannusteista kuin kielloista. Luonnonarvomarkkinat voisivat tarjota metsänomistajille uusia tulonlähteitä. Ne ovat kohdennetumpi ja oikeudenmukaisempi vaihtoehto yleisille rajoituksille.

Metsä ei lopu, mutta sen käyttö ei ole ristiriidaton kysymys. Politiikan tehtävä on tehdä valintoja, joissa taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen kestävyys sovitetaan yhteen. Kaikkea ei saada yhtä aikaa – mutta juuri siksi valinnat on tehtävä avoimesti ja niiden seuraukset tunnistaen.