Aluepolitiikkaa ei sovi unohtaa

Suomi on suuri maa, ja erot maan eri osien välillä ovat myös suuria. Jokaisella maakunnalla on vahvuutensa ja heikkoutensa.

Maakuntien oman toiminnan lisäksi niiden menestymiseen voidaan vaikuttaa valtakunnallisilla päätöksillä – sitä kutsutaan aluepolitiikaksi. Itse asiassa sellaisia päätöksiä, joilla ei olisi myös aluepoliittisia vaikutuksia, on vähän.

Aluetutkija, tohtori Timo Aro julkisti alkuviikolla tutkimuksensa maakuntien kilpailukyvystä suhteessa toisiinsa (HS 5.8.). Uusimaa on vertailussa pitänyt ykköspaikkansa tarkkailujakson alusta, vuodesta 1995 asti. Yhtä vakaasti toiseksi on yltänyt Pirkanmaa.

Pohjanmaan maakunta on noussut Aron tutkimuksessa mitalikolmikkoon Vaasan teknologia- ja energiaklusterin vetämänä. Itä- ja Pohjois-Suomen maakunnat puolestaan jäävät vertailussa häntäpäähän.

Aro vertasi yhteensä kymmentä maakuntien väestökehitystä, tuotantoa, työvoimaa, kuntataloutta sekä väestön koulutusta kuvaavaa muuttujaa.

Kilpailukyvyn mittaaminen ei ole yksiselitteistä. Tutkija Aro kuvaa itsekin käsitettä ”saippuamaiseksi”. Paljon riippuu siitä, mitä asioita mitataan. Tuloksiin jää aina tulkinnan varaa.

Etelä- ja Länsi-Suomen menestys suhteessa itään ja pohjoiseen käy tuloksista kuitenkin selvästi ilmi. Vaikka yksittäisistä mittareista voi aina kiistellä, tulos kokonaisuutena noudattaa tuttua kaavaa alueiden eroista talouskehityksessä.

Vertailu käynnisti Suomessa jälleen keskustelun aluepolitiikan onnistumisesta ja tarpeellisuudesta. Keskusteluun varmasti syytä onkin.

Arvostelijat ovat kyseenalaistaneet koko aluepoliittisten tukien käytön, koska Itä- ja Pohjois-Suomen muuta maata korkeammat tuet eivät ole poistaneet kilpailukykyeroja. Perustellusti voi myös väittää, ettei rahaa ja aluepoliittista päätöksiä ole käytetty riittävästi.

Alue-eroja Suomessa kasvattavat tuotantorakenteen muutos ja sitä seuraava muuttoliike. Kun perinteiset alkutuotannon ja jalostavan teollisuuden työpaikat vähenevät, väkeä valuu koulutuksen ja työn perässä erityisesti pääkaupunkiseudulle ja kasvavan Tampereen seudulle Pirkanmaalle. Uudet työpaikat löytyvät kasvukeskuksista kaupan, palvelujen ja hallinnon aloilta.

Näkyvin ja tuorein esimerkki rakennemuutoksen tuomista vaikeuksista on Kymenlaakso, jonka aiempaa menestystä tuki vahva metsäteollisuus. Lukuisten tehtaiden sulkemisten jälkeen maakunta joutuu kipeästi etsimään uusia talouden vetureita.

Maakuntien menestystä tukevat muun muassa hyvät kulkuyhteydet, vahvat toimialat haluttuine työpaikkoineen sekä kyky kouluttaa ja pitää kiinni koulutetusta väestään. Näiden osalta maakunnat pyrkivät varmasti parhaaseensa, mutta ratkaisevaa on lopulta, kuinka tasapainoisesti valtakuntaa halutaan kehittää.

Esimerkiksi Etelä-Savossa on tällä vaalikaudella koettu monta takaiskua valtakunnan päätöksissä. Valtio on lakkauttanut ja siirtänyt toimintojaan maakunnasta. Jopa oma vaalipiiri vietiin.

Eteläsavolaisten on vaikea millään omilla kehittämistoimilla paikata niitä kielteisiä vaikutuksia, joita valtakunnan tason päätöksillä on maakunnalle aiheutettu.

Aluepolitiikkaa tarvitaan Suomessa jatkossakin. Sitä tehdään nytkin, mutta kasvavia kaupunkiseutuja suosivasti.

Myös aluepolitiikan keinovalikoimaa kannattaa miettiä. Nykyisin paino on koulutus- ja konsulttihankkeissa. Muutama askel vanhan aluepolitiikan suuntaan voisi olla paikallaan.

Suomi on rakennettu aluepoliittisin päätöksin. Sellaisia ovat olleet muun muassa päätös Helsingin perustamisesta sekä myöhemmin sen muuttaminen maan pääkaupungiksi.