Arkkipiispan yllettävä näkyvämpään rooliin

Uudeksi arkkipiispaksi viime viikolla valittu Tapio Luoma on suuren ja vastuullisen haasteen edessä. Hänen pitäisi pystyä yhdistämään kirkon aktiivien rivit ja lisäksi huolehtia siitä, että kirkolla olisi mahdollisimman paljon jäseniä myös tulevaisuudessa. Kirkko joutuu kirkastamaan tehtäväänsä ja perustelemaan sen yhä paremmin suomalaisille.

Kysymys ei ole enää pelkästään homoparien vihkimisestä. Tämäkin asia on monille äärimmäisen tärkeä, mutta vielä tärkeämpää olisi vahvistaa uskoa kirkon perustehtävään. Uskonnollisen opin lisäksi kirkko on edelleen merkittävä arvovaikuttaja. Nykyisen arkkipiispan Kari Mäkisen aikana kirkko on ottanut selvästi yhteiskunnallisen keskustelijan roolia.

Tämä sopii sille hyvin. Kirkko on perinteisesti profiloitunut heikomman puolustajana ja eriarvoistuvassa Suomessa tälle tehtävälle on edelleen kysyntää.

Elinkeinoelämän tehtävänä on luoda varallisuutta. Poliitikkojen ja kirkonkaan ei kannata tätä vaarantaa. Sen sijaan niiden tehtävänä on ottaa kantaa siihen, millä tavalla varallisuus ja vauraus jaetaan. Tässä asiassa työsarka myös riittää.

Luoman yhteiskunnallisia avauksia odotetaan. Niille on kysyntää ja tilausta. Samalla ne antaisivat kirkolle mahdollisuuden profiloitua näkyvällä tavalla sen diakoniatyössä.

Kirkko on merkittävä vastuunkantaja ja yhteiskunnallinen hyväntekijä. Kirkon ulkomaanapu on yksi arvostetuimmista suomalaisista kansainvälisen solidaarisuuden brändeistä. Kirkko voisi kotimaan avullaan saavuttaa aivan samanlaisen aseman.

Kysymys on paljolti kohtuudesta. Kuinka suuret tuloerot ovat kohtuullisia ja perusteltavissa talouden dynamiikan vauhdittamisella? 

Tähän kysymykseen poliitikot ovat pyrkineet etsimään vastausta, mutta pelkästään heille tolkkuuden käsitteen määrittelemistä ei ole syytä jättää. Vastauksen löytäminen tähän ei ole helppoa kirkollekaan, mutta sen yritykset voisivat olla kiintoisia ja tärkeitä. On tärkeää, että tähän suomalaisia alati kiinnostavaan kysymykseen etsitään kantoja myös bisneksen ja politiikan ulkopuolelta.

Uuden arkipiispan kannalta olisi tärkeää, ettei hän aja itseään nurkkaan kirkon jäsentenvälisissä kiistoissa. Pohjalaislähtöinen Espoon piispa Luoma on pitänyt avioliittoa lähtökohtaisesti miehen ja naisen välisenä. Viimeisellä kierroksella vastaehdokkaana ollut Porvoon piispa Björn Wikström suhtautui homoparien vihkimiseen sallivammin.

Wikström sai vaalissa 44 prosenttia äänistä Luoman 56 prosenttia vastaan. On mahdollista, että ääniosuudet edustavat pitkälti myös suomalaisten kirkon jäsenten omaa suhtautumista asiaan.

Luoma on korostanut uudistushalukkuuttaan ja sovittelevuuttaan. Seuraavina vuosina näille ominaisuuksille voi olla käyttöä. Todennäköistä on, että kirkon kanta ei olennaisesti muutu, mutta sallivuus yksittäisten pappien tai seurakuntien toimia kohtaan lisääntyy.

Lähtökohtaisesti uuden arkipiispan pitäisi myös kantaa huolta kirkon opista ja uskonnon asemasta yleensä yhteiskunnassa. Vaikka kirkosta eroaa edelleen enemmän ihmisiä kuin siihen liittyy, oikeus ja mahdollisuus uskoa on yhä erittäin olennainen selvälle enemmistölle suomalaisista.

Kirkosta eroaminen ei välttämättä ole merkki uskonnollisuuden tarpeen tai merkityksen vähenemisestä. Kuinka evankelisluterilainen kirkko vastaa kansalaisten uskon tarpeeseen, riippuu paljolti sen voimavarojen ja viestinnän suuntaamisesta oikein. Arkkipiispan rooli ei tässä työssä ole vähäinen.

Muuttoliikkeen myötä myös yhteiskunnan suhde uskontoihin muuttuu ja moninaistuu. Evankelisluterilaisen kirkon on asemoitava itsensä uudelleen tähän keskusteluun.

Myös uskontojen välisen keskustelun merkitys vain kasvaa. Sekasortoisessa maailmassa uskonnot voisivat hyvin myös yhdistää ihmisiä inhimillisten arvojen taakse ristiriitojen kärjistämisen sijaan.