Sopiminen olisi koko Suomen etu

Loppuviikosta ratkeaa, pystyvätkö työmarkkinajärjestöt sopimaan yhteisestä tahdosta Suomen kilpailukyvyn nostamiseksi. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) asettama aikaraja umpeutuu perjantaina. Hallitus tarvitsee tiedon järjestöjen valmiudesta omia talouspäätöksiään varten.

Sopimisen kannalta tilanne ei ole helppo. Työntekijäjärjestöissä koetaan, että työkustannusten alentamisessa ne ovat yksin antavana osapuolena.

Keskustelu onkin kilpailukyvyn sijasta kääntynyt nopeasti kiistelyksi vastuunkannon tasapuolisuudesta. Puhutaan verojen ja säästöjen kohdentumisesta, vaikka perusongelma on, etteivät suomalainen työ ja tuotanto tee kauppaansa maailmalla.

Yhteiskuntasopimuksesta puhuminen on turhan juhlallista, kun ratkaisuja haetaan jälleen kerran työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä. Vaikkakin ne ovat tärkeitä, ne eivät edusta koko yhteiskuntaa.

Neuvottelujen ulkopuolella ovat muun muassa työttömät, lapset, eläkeläiset sekä suurin osa työpaikoista ja tuotannosta vastaavista pienyrityksistä. Sama pätee tietysti maa- ja metsätalouden alkutuottajiin.

Käytännössä muu yhteiskunta jää yhteiskuntasopimusneuvotteluissa työmarkkinajärjestöjen vangiksi. Elleivät järjestöt kykene päätöksiin, hallituksen lupaamat lisäsäästöt ja verojen korotukset koskevat kaikkia suomalaisia.

Viennin, tuotannon ja työllisyyden elpyminen ovat lopulta ainoa ratkaisu Suomen talousvaikeuksiin. Euroopassa kilpailijamaiden taloudet ovat jo kääntyneet kasvuun, mutta Suomessa ei tällaisia merkkejä ole näkyvissä.

Vaikka ay-liike kipuilee muutoksille, myös sen paineet suomalaisen työn menestymiselle ovat kovat. Työt loppuvat ja valta murenee, elleivät työ ja sen tulokset pärjää kansainvälisessä kilpailussa.

Työmarkkinat ovat lähes suljettu saareke muuten avoimilla markkinoilla. Ne kohtaavat kuitenkin tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden kilpailuna, johon on pakko pystyä vastaamaan.

Pääministeri Sipilä yritti keväällä ensitöikseen puristaa keskeisiltä järjestöiltä yhteiskuntasopimuksen pikatahtiin. Järjestöjen totuttu prosessikaavio oli kuitenkin erilainen, ja Sipilä puhalsi pelin poikki tuloksetta.

Nyt nähtävässä uudessa yrityksessä joukko neuvottelupöydässä on tiivistynyt perinteiseen tupo-kokoonpanoon. Hallitus pitää tavoitteen viiden prosentin kilpailukykyloikasta ennallaan, mutta vastuu keinoista on nyt järjestöillä.

Olisi koko Suomen etu, jos järjestöt myös kantaisivat vastuunsa. Aikaakin ratkaisujen etsimiselle on vähintään riittävästi. Tuloksena pitäisi olla yhteinen usko ja tahto suomalaisen työn menestykseen.

Leikkauksilla ja verojen korotuksilla julkinen talous voidaan – ja on pakkokin – saada tasapainoon, mutta kasvua ja hyvinvointia niillä ei rakenneta.

Ei liene kenellekään epäselvää, että Suomen talous tulee olemaan kovilla vielä useita vuosia. Kaikki on silti vielä kiinni meistä itsestämme. Euroopassa on nähtävillä esimerkkejä, kuinka käy, jos kansakunta ei itse pysty talouttaan oikaisemaan.

Suomessa vaaditut uhraukset ovat toistaiseksi varsin pieniä, jos niitä verrataan taloutensa konkurssin partaalle saattaneisiin maihin. Työmarkkinoiden lisäksi talouden talkoisiin tarvitaan mukaan kaikki suomalaiset.

Suomalaista hyvinvointia ei voi pelastaa velaksi, vaan se turvataan parhaiten vastuullisella taloudenpidolla. Kuten yksityisessä, myöskään julkisessa taloudessa rahaa ei voi käyttää enempää kuin sitä on.

Hallitus joutuukin nyt tekemään päätöksiä, joissa jaettavana on lähinnä niukkuutta. Niukkuuttakin kansa kestää, jos sitä jaetaan tasapuolisesti ja samalla kyetään edistämään työllisyyttä ja investointeja.

Talous on myös tahdon asia. Yhteistä tahtoa taas ei kannata uhrata muutaman eläköityneen vuorineuvoksen veropakolaisuuteen.

Mallia voi hakea Nälkämaan laulusta. Sen mukaan "raukat vain menköhöt merten taa". Uuden nousun eväät on löydettävä täällä elävien voimin.