Kolumni

Lähden tänään Pohjois-Carolinaan

Satu Lehtonen: Alle parillakympillä kuukaudessa saan reissata mielin määrin ja mihin huvittaa.

Kävin juuri Keniassa. Matka oli elämys.

Näen vieläkin silmissäni Nakuru-järven valtavat, hitaasti vedessä lipuvat virtahevot, kuulen outojen lintujen laulun ja tunnen hien kihoavan selkääni helteessä. Sadekausi on vasta tulossa, ja maa pölisee rutikuivana.

Olen aina halunnut nähdä leijonan luonnossa, ja nyt sen kohtasin. Vähän liiankin läheltä. Tilanne oli täpärä, sillä peto melkein sai ihmissaaliin. Edelleen puistattaa, kun sitä ajattelen.

Savannilla ihailin kirahveja, puhveleita ja seeproja. Pariin paikalliseen heimoonkin tutustuin, tosin hyvin pinnallisesti.

Mieli viivähtää vielä matkakohteessa, vaikka palasin arkeen jo sunnuntai-iltana.

Kohta aivoni saavat uutta pureskeltavaa, sillä seuraava matkani suuntautuu marskimaalle Pohjois-Carolinaan. Taidan lähteä jo tänään.

Jännittää, sillä en oikeastaan edes tiedä, mikä on marskimaa – jonkin sortin suoko? Onko siellä krokotiilejä tai piinaavia hyönteisiä, miten siellä liikutaan ja miten pukeudutaan?

Kohta tiedän.

Nämä matkat eivät ole seuramatkoja – minulla ei itse asiassa ole matkaseuraa lainkaan. En yleensä pidä yksin matkustamisesta, mutta nyt se ei haittaa.

Koronasta ei matkallani ole vaaraa, sillä en tapaa ketään.

Matkan hintakaan ei vie minua vararikkoon. Alle parillakympillä kuukaudessa saan reissata mielin määrin ja mihin huvittaa. Pääsen kuuluisuuksien koteihin tai rikostutkijoiden palavereihin, jopa historiaan tai tulevaisuuteen.

Arvasitte jo: matkailen vain pääni sisällä, kirjojen kiidättämänä. Se on tässä maailmantilanteessa turvallisin tapa liikkua.

Olen aina lukenut paljon, mutta korona-aikaan kirjoista on tullut entistä tärkeämpiä.

Ihmiskontaktit ovat seitsemän viime kuukauden ajan olleet vähissä. Ystävistä ja sukulaisista näen vain niitä harvoja, jotka luen omaan "koronakuplaani" kuuluviksi.

Työkavereita tapaan Teams-palaverien kautta. Tieto liikkuu, mutta tunnetason vuorovaikutus jää puuttumaan. Ei kepeää juoruilua naapurihuoneessa työskentelevien kanssa, ei lounastuntien yhteisiä naurunremakoita, ei yksille lähtöä työpäivän jälkeen.

Kohtaamisten tilalle on tullut kirjojen maailma.

Tätä tuttua ja turvallista maailmaa laajensin kesällä uuteen ja outoon suuntaan, äänikirjoihin.

Muutosvastarintani oli vahva ja pitkällinen. Kun en kenenkään muun kanssa voinut kinata, kinasin keskenäni: Ei kirjaa voi kuunneltuna elää yhtä syvästi kuin luettuna, äänikirjassa on vaikea palata makustelemaan herkullisia kohtia, ja mitä jos lukijan ääni ärsyttää? Ei sovi minulle.

Hävisin kiistan. Nyt olen äänikirjapalvelun suurkuluttaja.

Edelleen käy kuitenkin niin, että jos kirjan teksti on erityisen kaunista ja syvää, vaihdan tekstimuotoon. Siten elämys on rikkaampi.

Usein mietin myös, miten ihmiskontaktien puutetta paikkaavat ne, jotka eivät kirjoista välitä. Mihin heidän mielensä pakenee?

Vaikka kirjojen maailmoissa viihdynkin, on ihanaa ajatella, että korona-aika loppuu joskus. Että vielä voi halata ihmisiä tartuntaa pelkäämättä, nauraa yhdessä, käydä lounaalla ja kahvilla, kyläillä, istua teatterissa ja konsertissa. Voi olla, että kirjat saavat silloin jäädä vähäksi aikaa kokonaan jäähylle.

Lue lisää

Lukeminen on supervoima, jonka voi löytää uudelleen vaikka vuosien tauon jälkeen – Vesa Sisättö kertoo, miten siinä voi onnistua

Finlandia-ehdokkaiden paljastaminen on kirjaihmisille vuoden paras penkkiurheilun vastine

Kirjasyksy on täydessä vauhdissa! Nämä kuusi uutuutta haluan lukea mahdollisimman pian

Moni kirja ei nyt löydä tietään lukijan luo – näin minä pyrin vaikuttamaan tilanteeseen