Piika – entisajan itsenäinen uranainen
TAMPERE (MT)
Usein mielletään, että piian elämä oli raskasta puurtamista isäntäperheen alistamana, kaukana kotoa.
Todellisuudessa piikominen oli maaseudulla luonnollinen elämänvaihe, joka auttoi nuorta itsenäistymään ja kartutti kukkaroa, sanoo 1600–1700-lukujen naisia ja perheitä tutkinut Tiina Miettinen.
”Piikominen ei ollut mieluisaa tai epämieluisaa, se oli itsestäänselvyys”, Miettinen sanoo.
Kirjallisuudessa on kuvattu paljon teollisen ajan kouluttamattomia, alipalkattuja palvelustyttöjä, mutta Miettinen on tutkinut varhaisempaa piikakulttuuria.
Maaseudulla suurin osa naimattomista tytöistä lähti rippikoulun jälkeen töihin tiloille, etenkin Länsi-Suomessa, jossa oli paljon tilattomia työläisperheitä.
Miettisen mukaan kyse oli samanlaisesta elämänvaiheesta kuin nykyäänkin nuorten irtautuessa omilleen.
”Moni lähti mielelläänkin”, Miettinen arvelee. ”Jos oli liian nuori naimisiin, vaihtoehto olisi ollut jäädä kotinurkkiin norkoilemaan.”
Tiloille lähdettiin myös kouluttautumaan. Piiat hoitivat karjaa ja tekivät keittiötöitä, joita tyttöjen edellytettiin osaavan avioliitossa.
Päinvastoin kuin säätyläisperheiden tyttärien, tilattomien avioitumismahdollisuudet paranivat ikääntyessä, kun taidot ja rahapussi karttuivat.
Kauas vanhemmistaan muuttaneet nuoret naiset olivat myös vapaampia valitsemaan oman puolisonsa. Talollisen tyttärillä oli tiukempaa.
Lapset saatiin usein vasta kolmikymppisenä, kuten nykyäänkin. ”Jo silloin oltiin huolissaan naisten myöhäisestä lastensaanti-iästä”, Miettinen kertoo.
Tilattomille avioituminen nuorena oli taloudellisesti vaikeaa, kun ei ollut maata eikä ammattia. Kihlaukset olivat pitkiä.
Vaikka avioituminen oli pyrkimys, osa saattoi asettaa piikomisen avioliiton edellekin, Miettinen sanoo.
”Ainakin se antoi mahdollisuuden elättää itsensä, jos miestä ei löytynytkään.”
Pitkään palveluksessa olleet naiset työllistyivät suurtiloille, pappiloihin ja kartanoihin, joihin kaivattiin kokenutta ja osaavaa työväkeä kaitsemaan nuorempia piikoja.
Koska avioituminen oli vaikeaa eikä ehkäisyä tunnettu, aviottomia lapsia syntyi paljon. Siitä seurasi sakkorangaistus.
Piikojen lapset päätyivät kasvatettaviksi sukulaisille.
Avioton lapsi kulki myöhemmin monella mukana naisen avioiduttua, vaikka lapsen asema ei ollut sama kuin avioliitossa syntyneen, Miettinen kertoo.
Uusperheet olivat yleisiä. Ihmiset menettivät usein varhain toisen tai molemmat vanhempansa. Avioeroja ei tunnettu, mutta kuolema rikkoi perheitä.
”Oli luonnollista, että isä tai äiti avioitui uudelleen, useamman kerrankin. Taloon tuli sisarpuolia, ja perheistä saattoi tulla tosi moninaisia.”
Miettinen on tutkinut piikakulttuuria etenkin Länsi-Suomessa. Idässä paljon työvoimaa vaativa kaskikulttuuri piti perhekunnat suurina ja nuoret työssä kotitiloilla.
”Yksinjäämisen pelko ja köyhä vanhuus oli konkreettisempaa Länsi-Suomen tilattomille piioille ja rengeille”, Miettinen toteaa.
Avioliitto haluttiin solmia jo vanhuuden turvaksikin. Köyhällä ja yksinäisellä olisi ollut edessä ruotuvaivaisen osa.
Joskus tilalliset huolehtivat pitkään palvelleista piioistaan ja rengeistään.
Maalla piikomiskulttuuri alkoi vähetä teollistumisen myötä. Kaupunkeihin tarvittiin tehdastyöläisiä ja palvelusväkeä, ja samalla piian asema alkoi muuttua.
Aura Pilkama
Tiina Miettinen:
Piikojen valtakunta – nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla.
250 sivua. Atena.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
