vierasyliö Kylä, kunta, seutu ja maakuntakorostavat läheisyysperiaatetta
Suomalaisten lähiyhteisöjen juuret ulottuvat esihistorialliseen aikaan. Arkeologiset kaivaukset osoittavat, että jääkauden ikeestä vapautunutta autiomaata vallanneet uudisasukkaat turvasivat asumistaan ja muita elämisensä edellytyksiä rakentamalla asumukset lähietäisyydelle toisistaan.
Varsinainen kylämuodostus käynnistyi Länsi-Suomesta 1300-luvulla tilusten sarkajaon myötä. Kylien asutusrakenne kehittyi yhtenäiseksi ja yhteisöllistä läheisyyttä lisäsi se, että kylän tiluksia jaettiin kyläläisille pitkinä rinnakkaissarkoina ja että osa tiluksista jäi kylän yhteiseen hallintaan. Kapeiden sarkojen ja yhteismaiden hyödyntäminen helpottui, kun naapurukset tekivät töitä talkoilla.
Kyläkeskusten hallinnollinen asema ja merkitys palvelujen tuottajana ovat vaihdelleet yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen mukaan.
Viime sotien jälkeisen asutustoiminnan ansiosta maaseutukylien palvelukyky näytti entisestään kohenevan. Mutta 1960-luvulla omaksuivat valtiovalta ja elinkeinoelämä keskittämispolitiikan, joka lamaannutti kylien elinvoimaa.
Kyliä puolustamaan käynnistettiin 1970-luvulla omaehtoinen ja talkoohenkinen kylätoiminta, josta kehittyi vakavasti otettava vastavoima keskittämispolitiikalle.
Ruotsin vallan vakiinnuttua Suomessa alettiin 1400-luvulla siirtää kylähallinnolle ja heimokäräjille kuulunutta valtaa hallintopitäjille ja kihlakunnille. Vapaat miehet kokoontuivat pitäjänkäräjille päättämään yhteisistä asioista.
Kun seurakunnatkin järjestäytyivät itsehallintoperiaatteen mukaisesti, niin ne pystyivät, vahvan johtajansa kirkkoherran ansiosta, omimaan päätösvallan myös maallisissa asioissa.
Vasta 1865 kunnallisasetuksella eriytettiin maalliset asiat kirkonkokoukselta kunnalliselle itsehallinnolle. Kunnan jäsenet saivat oikeuden päättää yhteisistä asioista kuntakokouksissa ja hallinnon toteuttajaksi tuli valita kunnallislautakunta. Valtuuston asettaminen tehtiin mahdolliseksi ja kunnille annettiin yleinen verotusoikeus.
Vuoden 1919 uudistuksessa kuntalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja valtuuston asettaminen säädettiin pakolliseksi.
Vuoden 1977 kunnallislailla siirryttiin Suomessa yhteen kuntamuotoon, niin että kaupunki on enää arvonimi. Samalla säädettiin mahdollisuus kunnanosahallintoon, jota kokeiltiin muutamissa kunnissa. Tuo lähipalveluja ja yhteisöllisyyttä edistämään tarkoitettu säännös jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun mielenkiinto lähidemokratiaan osoittautui silloin vähäiseksi.
Nykyinenkään kuntalaki ei estä kunnanosahallintoa. Rovaniemellä kyläyhdistysten ehdotusten mukaisesti valitut aluelautakunnat vastaavat muualla sektoreittain pirstaloiduista paikallis-, lähi- ja kotipalveluista.
Valtiovallan pakonomaisesti ajamaa kunta- ja palvelurakenneuudistusta valmistelevien kannattaisi ottaa Rovaniemen malli ohjenuorakseen.
Seutu ei ole vakiinnuttanut asemaansa hallintotasona, vaikka seudun kunnat toteuttavat monia palvelujaan yhteistyössä kuntayhtyminä ja sopimuksilla. Myös valtion hallinnolla on usean kunnan aluetta käsittäviä hallinto- ja palvelurakenteita.
Suomen hallitus ajaa nyt pakonomaisesti läpi hallinto- ja palvelurakenneuudistusta, joka vaatii EU:n läheisyysperiaatteesta ja yhteisöllisyydestä piittaamatta kuntia yhdistymään seudun keskuskunnan määräysvallan alaiseksi suurkunnaksi.
Vaihtoehdoksi tarjotaan vastuukuntamallia, jossa keskuskunta hallinnoisi palveluja ja naapurit olisivat maksumiehiä. Mutta hallituspuolueita edustava eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajakin pitää, monien muiden asiantuntijain tavoin, tuota järjestelyä perustuslain ja kansalaisten yhdenvertaisuuden kannalta arveluttavana.
Suomen maakuntien juuret ulottuvat esihistorialliseen heimokäräjien aikaan. Silloin saatiin eurooppalaisilta kauppakumppaneilta vaikutteita yhteiskunnan rakenteita kehiteltäessä.
Mutta maakuntahallinto ei ole täällä saanut niin merkittävää asemaa kuin muualla Euroopassa. Ainoastaan kuntien laaja-alaisimmassa yhteistoiminnassa on maakuntajakoa käytetty keskeisenä perustana.
Maakuntajakomme määriteltiin virallisesti vasta vuoden 1998 maakuntajakolaissa, jonka mukaan Suomi jakautuu alueiden kehittämistä ja alueiden käytön suunnittelua varten maakuntiin. Sen mukaisesti maakunnaksi määrätään alue, johon kuuluvat kunnat muodostavat toiminnallisesti, taloudellisesti ja alueen suunnittelun kannalta tarkoituksenmukaisen kokonaisuuden.
Myös valtion aluehallintoviranomaisten toimialueiden edellytetään pääsääntöisesti noudattavan maakuntajakoa niin, että ne muodostuvat yhdestä tai useammasta maakunnasta. Mutta valtion ja kuntien sektoreittain viipaloitunutta hallinto- ja palvelurakennetta yhteen kokoavasta maakuntahallinnosta ei tunnu löytyvän poliittista konsensusta.
On mielenkiintoista seurata, miten käy puoluegallupeissa ylivoimaiseksi ykköseksi nousseen keskustan ehdotukselle, että sosiaali- ja terveyshuollon vaativimmat palvelutehtävät siirrettäisiin maakuntatasoisille sosiaali- ja terveysalueille, jolloin peruskunnille jäisi vastuu päivittäisistä lähipalveluista.
Löytyvätköhän tuosta keskustan kotikunta-maakuntamallista askelmerkit julkisten palvelujen tasapuoliseksi tuottamiseksi kylä-, kunta-, seutu- ja maakuntatasoilla.
TARMO PALONEN
Kirjoittaja on Suomen Kuntaliitosta
eläkkeellä oleva
kehittämispäällikkö.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
