Liekö lylyn lykkijäistä, kalhun kannan potkijaista

Väinö Hämäläisen Hiiden hirven hiihdossa (1902) taiteilija on kuvannut dramaattisen kohtaamisen. 

Epäparisilla suksilla hiihtäjä selässään varsijousi 
Johannes Scheferruksen Lapponia-teoksessa (1673). Hiihtäjällä on oikeassa jalassaan pitempi suksi. Perinteisessä lyly-kalhu-parissa pitempi liukusuksi oli hiihtäjän vasemmassa jalassa. 

Muinaishiihtäjä turvaa yhteen sauvaan Suomen Ladun 
perinteikkäässä kunniakirjassa. Ikonisen kuvan tekijä 
on järjestön tietojen mukaan Teuvo Karsta. 

Kalevalan 13. runossa Lemminkäinen hiihtää Hiiden hirveä. Välineensä hän on teettänyt erityisellä sepällä, joka ”syksyn lylyä laati, talven kalhua kaverti”.

Tällaisen epäsymmetrisen suksiparin käyttö on historiallinen tosiasia, jota kuvasi esimerkiksi Uppsalan yliopiston oppinut Johannes Schefferus Lapponia-teoksessaan vuonna 1673. Ne tunnettiin paikoin syrjäseuduilla vielä 1800-luvun lopulla.

Lyly oli pitkä vasemman jalan liukusuksi, joka tehtiin valikoidusta havupuusta, suopetäjästä tai lujimmasta kuusesta, erityisen kestävästä materiaalista.

Sana on jäänyt elämään suksen leikkisänä synonyyminä ja lylypuu tunnetaan yhä myös kovan puun yleismerkityksessä.

Kalhu oli oikean jalan lyhyempi potkusuksi, yleisesti myös sivakka, karjalaisittain kattava ja Vienassa potasma, tehtiin yleensä koivusta.

Se voitiin pohjata peuran tai poron nahalla myötäkarvaan, mikä takasi pidon ja toisaalta luisti liu’uttaessa.

Karvapohjasuksi on tehnyt paluuta lumikengän ja metsäsuksen ominaisuudet yhdistävänä teollisena modernina sovelluksena.

Kalevalassa Lemminkäisen hiihtoa kuvataan liukumiseksi. Epäparisilla suksilla hiihdon onkin täytynyt perinteisen tyylin tai tasatyönnön sijaan perustua tällaiseen liikkeeseen. Sankarin liuku oli hurja: ”Ensi kerran potkaisihe silmän siintämättömähän, kerran toisen kuopaisihe korvan kuulemattomahan.”

Kolmannella potkulla Lemminkäinen tavoittaa saaliinsa. Liioittelevissa runosäkeissä lienee totta siteeksi. Suksisanastoa ja saamelaisten hiihtoa tutkineen kielitieteilijä Terho Itkosen mukaan epäpariset sukset kehitettiin nopeutta vaativaan ajohiihtoon, lähinnä peuran, kaiketi myös hirven ja suden pyyntiin.

Metsästyskeskeinen hiihtotapa viitoitti ehkä tietä myös sauvojen kehitykseen: yhdestä keihän ja sauvan yhdistelmästä jousisauva ja keihäs -yhdistelmän kautta lopulta kahden sauvan käyttöön. Välivaiheistakin on vanhoja kuvauksia.

Idea ajohiihdosta tulee ymmärrettäväksi, kun ajatellaan vanhakantaista hirvieläinten pyyntiä, hankiaisuuvutusta. Kova keväthanki kantoi hiihtäjän, muttei raskaampaa eläintä, mikä antoi etulyöntiaseman. Liukuva ajo sopi parhaiten avomaastoon: järvenselille, soille ja tuntureille.

Epäpariset sukset levisivät Itkosen arvioimana Pohjanlahden perukoiden saamelaisilta Ruotsiin, Suomeen ja Karjalaan.

Suomen kansankulttuurin kartastossa 1900-luvun alkuun yltävä suksien levikki asettui viime vaiheessa lähinnä Pohjois-Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan. Etelämpää on yksittäinen tieto Parikkalasta. Kenties Suur-Saimaan aavalla Petraselällä pyydettiin muinoin peuroja näin. Lyly-nimisiä saaria löytyy Lappeenrannan läheltäkin.

Mutta kuinka kävi ylpeälle Lemminkäiselle?

Myyttinen hirvi pääsi karkuun ja varusteetkin rikkoutuivat: ”lysmätti lyly lävestä, kalhu taittui kannan tiestä, keihäs kenkimäsijoilta, sauva somman suoverosta”. Vasta metsämiehen nöyryys ja uhrit toivat halutun riistan takaisin.