Kuusi suomalaista kertoo, mitä Estonian turmayönä tapahtui

Keskellä pintapelastaja Jukka Kallio. Pelasti merestä Petter Ehrnstenin (parta) ja Pintapelastaja lentäjä Matti Rytkönen. Rytkonen lensi Turusta ja kallio hesasta. Olivat ekoina estonian uppoamispaikalla. Kuva: Heikki Tuuri

Olin työmatkalla Estonialla, kun yöllä heräsin kovaan ääneen. Kun olin laittamassa housuja jalkaan, laiva kallistui äkisti ja heitti tavarat ovea vasten. Raivasin tieni pelastusasemalle. Tajusin, ettei laiva jatka Tukholmaan asti.

Kun laiva kallistui lisää, kiipesimme rungon päälle. Jalkojen alla olevia mustia ikkunoita katsoessa tajusi, että siellä oli paljon ihmisiä, joilla ei ollut enää mahdollisuuksia päästä ulos.

Laivan toisella laidalla ihmiset huuhtoutuivat jo mereen. Kyljen päällä oli pelastuslautta, ja kaikki ryntäsivät siihen. En uskaltanut avojaloin juosta. Konttasin lautalle, mutta se oli täynnä. Vielä silloinkin uskoin, että alus jää kellumaan.

Aaltojen vedettyä minut mereen uin laivan luota niin nopeasti kuin pystyin. Kun käännyin katsomaan, laiva oli keula taivasta kohti pystyssä. Löysin muovinpalasen, jonka avulla pääsin uimaan nopeammin.

Pelastuslautalla valmiiksi ollut toinen suomalaismies auttoi minut ylös. Sisällä oli vyötäröön asti vettä. Pelastuspussit jouduin avaamaan hampailla, ja pari hammasta lohkesi.

Koko yön äyskäröimme vuorotellen, pysyimme hereillä ja liikkeellä. Hypotermia-asuissa oli sisällä vettä. Jouduimme leikkaamaan ne jaloista ja käsistä auki, jotta pystyimme liikkumaan.

Aamulla helikopteri tuli nostamaan meidät. Hangon terveyskeskuksesta soitin kotiin. Kun tytär vastasi, en tahtonut saada ääntä ulos.

Minut komennettiin töihin neljältä. Uppoamispaikalle ensimmäisenä lähtenyt meripelastushelikopteri oli todennut, että työ oli yhdellä pintapelastajalla liian vaarallista ja hidasta. Liityin tähän miehistöön.

Saavuimme kohteeseen viittä vaille kuusi. Ihmetytti, miten merellä voi olla niin kova keli, kun mantereella oli tyyntä. Tiesin, mitä odottaa, sillä kaverit olivat kertoneet. Yö alkoi jo muuttua aamuhämäräksi. Johto kertoi, ettei merestä enää löydy eläviä. Piti keskittyä pelastuslauttoihin. Ne olivat levinneet laajalle alueelle, joten niitä piti etsimällä etsiä. Pelastusliivejä kellui kaikkialla.

Seuraavien kolmen tunnin aikana, kun meitä oli kaksi pintapelastajaa ja lentomekaanikkoa kabiinissa vuorottelemassa, saimme nostettua 40 henkilöä. Tässä työssä yhteistyö on kaikki kaikessa. Toiminta-aikaa kohteella saimme, kun lentäjät onnistuivat laskeutumaan matkustajalautoille viemään pelastettuja. Siinä yksi tekijä, miksi saimme nostettua kolmasosan kaikista koptereihin pelastetusta. Toinen tekijä oli kahden pintapelastajan käyttö.

Yhdeksän jälkeen kävimme tankkaamassa Nauvossa. Sen jälkeen ei enää löytynyt hengissä olevia. Turkuun palasimme kello 12.35, ja vaihtomiehistö lähti jatkamaan. Miehistöillä, jotka osallistuivat vainajien keräämiseen, oli vielä paljon karumpi tehtävä.

Minulle soitettiin neljältä. Sairaalassa olin jo 20 minuuttia myöhemmin. Valmistauduimme hoitamaan satoja uhreja, mutta Tyksiin tuli vain 39 ihmistä. Se oli todella rankkaa. Meillä oli adrenaliinia ja valmiutta, mutta autettavia ei tullutkaan.

Ensimmäiset uhrit saapuivat kahdeksan jälkeen. Suurin osa tarvitsi lähinnä psyykkistä tukea. Yhdeltä oli hukkunut puoliso viereltä, monelta oli kadonnut työkavereita ja ystäviä. Olen erittäin ylpeä henkilökunnastani. Kun huomattiin, ettei tarvitakaan kädentaitoja, vaan läsnäoloa, henkilökunta pystyi siihen.

Uhrimäärästä selvisimme erinomaisesti, sen sijaan tiedotusvälineiden kanssa oli ongelmia. Lehdistö meni osastoille jopa takaovesta. Innokkaimmat tekeytyivät uhrien omaisiksi. Sairaalassa kävi niiden päivien aikana edustajia yli 150 tiedotusvälineestä, Brasiliasta ja Japanista asti.

Meillä kävi myös kolme pääministeriä. Lehdistötilaisuuksia järjestettiin viisi. Puhelinkeskus oli hirveässä paineessa. Puheluita tuli lakkaamatta ennen kuin tiedotus keskitettiin.

Kukaan ei laskenut työtunteja. Itse olin ensimmäisenä päivänä töissä iltayhteentoista. Seuraavana päivänä olin taas työpaikalla kello seitsemältä. Väsymys tuli vasta myöhemmin.

Minut herätettiin yöllä. Silloin ei vielä tiedetty, mitä oli kyse. Laiva oli vastaanottanut mayday-hätäsanoman ja ottanut kurssin kohti Estoniaa. Kokousisäntänä minut määrättiin valmistelemaan kokoustilat hätämajoitukseksi. Ikkunasta näin pelastusliivien ja -alusten valoja. Niitä oli laajalla alueella.

Sen jälkeen menin kannelle. Pelastuslauttoja vinssattiin veteen. Ihmiset olivat kuitenkin olleet vedessä jo pitkään eivätkä jaksaneet vetää itseään veneisiin. Näimme, miten he huuhtoutuivat ohitsemme laivan laitaa pitkin. Ehdotin, että menisin alas auttamaan. Kesti jonkin aikaa saada kapteenin lupa, sillä se oli harkittu riski.

Minut laskettiin yhdelle lautoista. Ennen kuin olin ehtinyt edes aloittaa, lauttani kallistui tavalla joka tuntui vaaralliselta. Ulkona näin vain mustaa. Laivan pohja on musta, joten ajattelin, että olin joutunut Mariellan alle.

Sain autettua kaksi ihmistä lauttaani. He olivat sokissa ja kylmissään, emmekä puhuneet juuri mitään.

Seuraavana aamuna, kun matkustajille tarjottiin aamiaista tavalliseen tapaan, näkymät ikkunoista olivat karmeat ja tilanne tuntui epätodelliselta.

Seuraavana yönä näin painajaista, jossa kuolema koputti oveani. Tukihenkilö sanoi olevan hyvä, että reaktio tuli niin nopeasti.

En enää varmasti muista, mitä kautta tieto Estonian uppoamisesta tuli Suomen Tietotoimistoon. Muistaakseni joku soitti, ehkä Ruotsin uutistoimistosta TT:stä. Sen jälkeen kai kysyin merivartiostosta vahvistusta ja lisätietoja.

Olin yövuorossa, joita siihen aikaan tehtiin yksin. Ohjeiden mukaisesti tein pikauutisen ja sähkeen, sitten soitin uutispäällikölle kotiin.

Pikauutisen muistan vieläkin. 舡Autolautta Estonia, entinen Viking Sally, on kaatunut ja uponnut merellä Utön lähistöllä. Merestä löydetty pelastusveneitä ja ihmisiä. Alus todennäköisesti oli matkalla Tallinnasta Tukholmaan. Tarkemmat tiedot puuttuvat.”

Lisää toimittajia tuli nopeasti töihin. Aamuyöllä tietoja tapahtuneesta tavoiteltiin puhelimitse. En muista, ketkä lähetettiin pelastusviranomaisten tiedotustilaisuuteen, luultavimmin silloinen Turun aluetoimitus. Ulkomaiset mediat soittelivat STT:lle. Itsekin jouduin jonkin radioaseman suoraan lähetykseen.

Aamupäivällä pääsin lähtemään ruokakuppilan kautta kotiin noin 12-tuntiseksi venyneen työvuoron jälkeen. Vasta silloin tieto tapahtuneesta pääsi tunteisiin asti: satoja ihmisiä on hukkunut Itämereen.

STT, HANNA KOIVISTO