Ilmastositä ja ilmastotätä
Kansainvälisistä ilmastokokouksista on tullut itseään ruokkiva mekanismi.
Näin sanoi joku virkamies marraskuussa, kun Dohaan lähtijät kokoontuivat seminaariin pohtimaan, mitkä aiheet nousevat tällä kertaa esille.
Kansainvälisiä ilmastokokouksia on pidetty vuodesta 1995 lähtien. Vajaassa parissakymmenessä vuodessa niiden ympärille on ehtinyt muodostua valtava instituutio.
En tiedä, kuinka moni suomalainen elättää itsensä sillä, että ensin valmistautuu kokoukseen, sitten vie Suomen terveiset sinne, tuo kokouksesta mukanaan muiden maiden terveiset, osallistuu sen jälkeen kansalliseen ilmastopolitiikkaan ja alkaa taas valmistautua seuraavaan ilmastokokoukseen.
Aika moni varmaankin.
Ilmastoasioista kirjoitetut nettiuutiset eivät kohoa klikkaustilastojen kärkeen. Päinvastoin, ne jäävät kauas siitä. Eikä painetussa lehdessä olevia uutisia varmaan lue yhtään sen useampi.
Ilmastositä ja ilmastotätä on puitu mediassa niin pitkään, että lukijat alkavat olla uutisoinnille immuuneja. Varsinkin, kun ilmastokokouksissa perin harvoin päätetään mitään tähdellistä.
Päätöksiä ei voida tehdä äänestämällä, koska silloin harvalukuiset teollisuusmaat häviäisivät ja kehitysmaat voittaisivat.
Kokouksissa onkin viime vuodet kokoonnuttu pyöreän pöydän ympärille neuvottelemaan. Kaikkia tyydyttävä lopputulos on usein aika lähellä sitä, mihin olisi päädytty, vaikka koko neuvottelut olisi jätetty väliin.
Vihreä ympäristöministeri Ville Niinistö esitti viime viikolla, että EU:n olisi yksipuolisesti nostettava päästöjenvähennystavoitettaan 20:stä 30 prosenttiin. Liike-elämä nousi varpailleen: kilpailukykyä on kuulemma turha heikentää yksipuolisilla rajoitteilla.
Mutta heikentääkö ilmastonmuutokseen varautuminen todella kilpailukykyä? Olisiko sittenkin mahdollista, että teollisuusmaissa kehitetty teknologia leviäisi kehitysmaihin viimeistään siinä vaiheessa, kun myös ne velvoitetaan vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään?
Ja onko ihan aina tarpeen laskea, miten paljon perinteiset teollisuudenalat menettävät voittojaan? Julkista sääntelyä on ollut ennenkin, ja jotenkin siitä on päästy yli.
Jos teollisuuden kilpailukykyä heikentäviä lakeja ei olisi koskaan säädetty, tehdastyöläisen työviikko olisi edelleen 80-tuntinen. Vaikka töitä paiskitaan nyt puolet vähemmän, teollisuudenalat tahkoavat edelleen voittoa omistajilleen.
Kioton pöytäkirja on tuttu sanapari, mutta moniko meistä tietää, mitä se todella tarkoittaa?
Pääpiirteissään kyse on siitä, että teollisuusmaat ovat lupautuneet vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään. Ongelmallista on, että isoimmat saastuttajamaat, kuten Yhdysvallat, Kiina ja Intia, eivät ole allekirjoittaneet sopimusta.
Vaikka julkinen pelottelu ilmastonmuutoksella on viime aikoina vähentynyt, maapallo lämpenee ja ilmastopakolaisten määrä lisääntyy vauhdilla.
Ilmastonmuutos saattaa jopa parantaa maa- ja metsätalouden edellytyksiä Suomessa. Samaan aikaan tänne tulevien pakolaisten määrä kuitenkin kasvaa. Heidän sopeuttamisestaan taas koituu kustannuksia, eikä edes ihan vähäisiä.
Eikö EU:n ja Suomen olisi siis kannattavaa vähentää päästöjä? Vaikka ihan yksipuolisestikin?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
