vierasyliö Metsästyskoira vai metsästysgepardi?

Susi- ja gepardiurokset voivat painaa yhtä paljon, 52 kiloa. Kumpikin petolaji on kehittynyt käyttämään ravintonaan kasvinsyöjänisäkkäitä, edellinen tyypillisesti hirvieläimiä ja jälkimmäinen laji puolestaan antilooppeja.

Strategioiltaan lajit poikkeavat toisistaan. Gepardin ravinnonhankinta perustuu saalistuskohteen tarkkaan valintaan, taktisesti oikea-aikaiseen liikkeellelähtöön, ylivertaiseen nopeuteen lyhyeksi tarkoitetussa saaliin takaa-ajossa ja viimevaiheessa kurkusta puristamalla uhrin lamauttamiseen.

Nyt saaliin koko tulee arvoonsa. Saalis pitää syödä joko välittömästi tappopaikalla tai viedä joko pennuille ravinnoksi tahi piiloon haaskaeläimiltä. Ottajia savannimaisemissa riittää.

Gepardi saalistaa yksin, susi, jos mahdollista, laumana.

Meillä susilauman maksimikoko näyttää olevan noin 12 yksilöä, Kanadan biisonialueella jopa 32. Saaliseläinten koolla on näin merkitystä.

Saalistustilanteessa pyynti ei saisi yhdenkään siihen osallistuvan osalta – esimerkiksi kehnon fyysisen kunnon takia – epäonnistua. Tämä edellyttää, että saalistuksen onnistuttua pyynnissä mukana olleet lauman jäsenet tulevat yhtä lailla ravituiksi.

Saaliin tarvittava koko puolestaan ratkaisee jo teknisesti sen, että jäsenet ruokailevat ensisijaisesti saaliin kuolinpaikalla. Oma lukunsa on ravinnon kuljettaminen tappopaikalta pesäluolalle tai pentujen kulloisellekin oleskelupaikalle.

Kuljetus tapahtuu mahalaukuissa. Aikuiset sudet oksentavat ruoan oikealla hetkellä pennuille, mutta pennut osaavat myös pyytää ruokaa nuolemalla aikuisten yksilöiden suupieliä, mikä johtaa oksennusrefleksiin.

Ylimmän kulutustason pedoilla ravinto on rajoittava tekijä. Susilauma on varautunut tähän valtaamalla saalistusalueen, reviirin, jota se myös puolustaa tunkeilijoita vastaan.

Hajupostin vakavaksi tarkoitettu viesti on ilmoitus rajasta, jonka ylittäminen voi johtaa vieraan suden hengenmenetykseen. Tämä ekologisesti tarkoituksenmukainen toiminta voi olla kohtalokasta myös reviiriään puolustavalle/puolustaville.

Vaarallista voi olla itse pyyntikin. Sorkkaeläimet puolustautuvat hyökkääviä susia vastaan potkimalla niitä sorkillaan. Ei ole tavatonta, jos sorkanisku tappaa hyökkäävän suden.

Susilaumassa vain yksi pari, alfa-pari, saa jälkeläisiä. Kun vielä poikaskuolleisuus voi olla hyvinkin suurta, on ollut tarkoituksenmukaista kehittää lauman keskinäistä käyttäytymistä ja sitä palvelevaa kommunikointijärjestelmää.

Susilauma onkin järjestäytynyt joukko, jolla on arvojärjestyksensä ja jossa kaikki tunnistavat yksilöllisesti toisensa. Johtajapari ohjaa parhaimmillaan pelkällä katseellaan nahinoivat jäsenet järjestykseen.

Joka hetki pitää olla valmiina seuraavaan saalistusyritykseen, eikä sellaista mahdollisuutta pidä typeryyksillä tärvellä.

Kun saaliseläin on paikannettu, tilanne on häiriötekijöiden osalta nollattava. Lauma kokoontuu ”kuonot vastakkain -konferenssiin”, jossa vireen korottamiseksi ”vikistään” ja heilutetaan häntiä.

Ällistyttävää, mutta juuri tähän tapaan toimii ihmisten maailmassa muun muassa koripallojoukkue hetkeä ennen pelinalkua.

Susilauma jakaantuu tämän jälkeen tilanteen mukaan vaikkapa kolmen yksilön ryhmiin, jotka lähestyvät hirvieläintä eri suunnista. Tarkoitus on löytää tehokkain ja hyökkääjille vaarattomin tapa murtaa kohteen puolustus.

Ravinto ja suoja ovat ekologisia perustekijöitä. Susilauman saalistamisessa kumpikin näkökohta on vahvasti mukana.

Laumalla on monipuolinen kommunikaatiovälineistö (korvien, hännän ja kehon liikkeet, naamanilmeet, ääntelyt, hajut ja edellä käsitelty katse) ja sellaisen rutinoitu käyttö.

Samalla kun sosiaalisen elämän sujuvuus hyötyy kehonkielen käytöstä, se sama on selvästi turvallisuusvakuutus saalistustilanteessa. Susi voi onnistua yksinäänkin kellistämään hirven tai peurahirvaan, mutta asiaan kuuluu testata potentiaalisen saaliin puolustuskykyä.

Turhia riskejä ei kannata ottaa. Kokemukset täydentävät vaistonvaraista käyttäytymistä. Mielleyhtymillä on tärkeä merkitys.

Gepardi luottaa huikeaan hyökkäysnopeuteensa. Ei susikaan hidas etenijä ole, mutta ravinnon ja suojan tarpeiden tyydyttämiseksi se on joutunut kehittämään edellä kuvatun sosiaalisen yhteisömallin. Se on kehittynyt ilman ihmisen minkäänlaista roolia, mutta kaksi ihmislajia on jo ehtinyt sitä hyödyntää.

Neandertalinihminen otti suden kotieläimekseen. Kahden ihmislajin 12 000 vuoden rinnakkaiselon aikana nykyihminen joko omaksui tavan edelliseltä tai keksi sen saman muuten vaan uudestaan.

Kummassakin tapauksessa ihmisen ja kotisuden eli koiran yhteiselo oli yhtä vaivatonta. Yhteisörakenteet olivat samanlaiset ja kommunikaatiovälineistö oli yhtä käypäinen ja, mikä tärkeintä, samalla tavoin hyödyllinen.

Yhteinen kieli on turvatekijä. Valinnan painetta muutoksiin ei ole esiintynyt, eikä itse asiassa esiinny vielä nytkään, vaikka nyt pyritäänkin muodin mukaan inhimillistämään koirien käyttäytymistä.

Suden ja gepardin käsittely rinnakkain on ollut sikälikin perusteltua, että kumpikin laji kesyyntyy ihmisen hoidossa eli on ihmisen keinoin hallittavissa.

Gepardia on käytetty metsästyksessä hyödyntäen sen nopeutta pakenevan saaliin kiinniotossa, mutta sen enempään ei ole biologisia perusteitakaan ollut. Lisäksi gepardin jälkeläistuotannossa kotioloissa on vaikeuksia. Nyt laji on kaiken lisäksi uhanalainen.

Toisin on asianlaita sudesta kotieläimeksi jalostetun koiran kanssa.

Nimenomaan turvallisuusnäkökohtien maksimoimiseksi suden saalistuksessa on siinä määrin taipumusperusteisia osia, että niitä vahvistamalla on voitu jalostaa koko joukko metsästyskoirarotuja. Se on arvo sinänsä.

ERKKI PULLIAINEN

Kirjoittaja on emeritusprofessori ja tietokirjailija.

Avaa artikkelin PDF