vierasyliö Varautuuko Suomi EU:n muutokseen?

Syksyn ja alkutalven aikana on keskusteltu paljonkin Suomen jäsenyydestä EU:ssa, onhan liittymisestämme kulunut 20 vuotta.

Osittain keskustelu on ajanvietettä, koska toteutuneiden ja toteutumattomien vaihtoehtojen reaalinen vertaaminen on mahdotonta. Etujen ja haittojen punninta perustuu arvioijan omaan näkökulmaan.

Keskustelussa näyttää nimekkäitä tutkijoita ja valtionjohtoa myöten olevan vallalla ja vahvistuvan Paavo Lipposen pääministerikausien oppi:

Suomen etu on olla mukana unionin kaikissa ytimissä, edistää integraation syventämistä

ja tukea ylikansallisia toimielimiä ja niiden vallan kasvattamista.

Tätä Lipposen oppia ovat noudattaneet melko johdonmukaisesti myös muut EU-ajan hallitukset sen jälkeen, kun keskusta uudisti EU-ohjelmansa ennen nousuaan pääministeripuolueeksi.

Tätä Suomen virallista linjaa voi oikeutetusti nimittää federalistiseksi, liittovaltion rakenteita ja ideologiaa tukevaksi.

Sen voimakkain perustelu on kuulunut, että Suomen kaltaisille pienille maille on tärkeää, että unionin yhteiset toimielimet ovat voimakkaita ja takaavat jäsenvaltioiden tasavertaisen kohtelun.

Jäsenvaltio-Suomen eduksi

on nähty myös se, että unionin

lainsäädäntö ja uudistukset pannaan toimeen mahdollisimman nopeasti, tinkimättä ja jopa tiukemmin kuin muissa jäsenmaissa.

Edelläkävijäroolista oletetaan saatavan jonkinlaisia mallioppilaan palkintoja tai ainakin etua siitä, että ollaan muita valmiimpia toimimaan yhteisillä pelisäännöillä.

Tämä oppi on ollut looginen niin kauan, kun on saatettu uskoa siihen, että kaikki pyrkivät vilpittömästi yhteisesti asetettuihin tavoitteisiin.

Esimerkiksi talous- ja rahaliiton onnistumisen edellytys on, että kaikki panevat sen ehdot

tiukasti toimeen. Sama koskee vaikkapa yhteismarkkinoita, valtiontukia ja ympäristöpolitiikkaa.

Mutta jos tilanne onkin se, että sovitut asiat ovat suurille jäsenvaltioille pelkkää retoriikkaa, ei edelläkävijä saa osakseen etua vaan pikemminkin itse

aiheutettua haittaa.

Kun ympäristö toimiikin eri tavalla kuin omassa politiikassa on oletettu, ei asetettuja tavoitteita voi saavuttaa yhden maan jääräpäisinkään ponnistuksin. Esimerkkejä tästä riittää eurokriteereistä elintarviketurvallisuuteen ja maatalouden valvontaan.

Suomen EU-politiikan peruskysymys pitäisi olla, millainen yhteisö EU tänään on ja mihin se voi uskottavasti pyrkiä. Tämä on jäänyt sen pohdinnan alle, onko jäsenyydestä ollut ”enemmän etua vai haittaa”.

Euroopan unioni 2015 on

kovin erilainen kuin se 15 maan yhteisö, johon Suomi aikanaan liittyi. Moni suuri hanke on epäonnistunut siksi, että niille

asetettuja ehtoja ei ole noudatettu.

Talous- ja rahaliitto on ollut

suurissa vaikeuksissa, koska osa jäsenmaista ei ole piitannut

sen ehdoista. Laajentuminen 12 uuteen maahan on kyllä osassa laajentumismaita ja

entisiä jäsenvaltioita vahvistanut taloutta ja demokratiaa, mutta osaa uusista jäsenmaista

arvioitiin virheellisesti sekä

talouden että yhteiskunnan

kehittyneisyyden osalta.

Vakavien ongelmien korjaaminen ei onnistu vain sopimuksia allekirjoittamalla.

On jopa käynyt ilmi, että osa näistä maista ei enää haluakaan pyrkiä noudattamaan EU:n

perusperiaatteita, joiden täyttäminen asetettiin jäsenyyden ehdoksi. Tämä tilanne johtaa vääjäämättä yleiseen moraalikatoon yhteisön kannalta.

EU on sisäisesti erilaisempi kuin ennen. Tästä kertoo sekin, että vielä 25 vuotta sitten

Neuvostoliittoon kuuluneet Baltian maat ajavat monilla mittareilla vakaasta kehityksestä nauttineiden jäsenmaiden

edelle ja aiemmin talouden mallioppilaana esiintynyt

Suomi on vajonnut heikkoon asemaan.

Eri maiden intressit EU:n yhteisten politiikkojen tavoitteista ja koko yhteisön tulevaisuudesta käyvät enemmän ristiin kuin jäsenyytemme alkuaikoina.

Suomessakin tarvittaisiin enemmän neutraalia analyysia eri vaihtoehdoista.

Mitä tapahtuu, jos jokin

jäsenmaa joutuu jättämään euron? Mitä seuraa, jos Britannian kansanäänestys sanoo ”ei”? Millä tavalla jatketaan EU:n, Venäjän ja niiden lähialueiden suhteiden rakentamista Ukrainan kriisin jälkeen? Onko EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka onnistunut?

Näiden kysymysten ympärillä ratkeaa koko EU:n tuleva luonne.

Valitettavasti suomalainen EU-keskustelu on manner-Eurooppaan nähden yksipuolista. Jo jäsenyyden puolesta aikanaan poikkeuksellisen voimakkaasti

kantaa ottanut valtamedia on jatkanut pääkirjoituksissaan sellaista linjaa, joka liian helposti leimaa EU-kriittiset tai analyyttiset puheenvuorot

perusteettomaksi populismiksi.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että kritiikki ja vaihtoehtojen esittäminen eivät uhkaa Euroopan unionia, vaan kuuluvat demokratian perusluonteeseen. Unionin toiminnan ja tavoitteiden suurin uhka onkin sellaisten poliittisten päämäärien

julistaminen, jotka eivät vastaa todellisuutta.

Viime vuosina unioni on muuttunut liittovaltiosuuntauksesta uudelleen kohti omaa

toimivaltaa ja vapauksia etsivien jäsenmaiden liittoa. Voi ennustaa, että alkaneen vuoden keväällä tämä kehitys jatkuu.

Yhteisöllisyyden kyseenalaistavat euron ja talouden ongelmat, Britannian kansanäänestys ja Kreikan vaalit.

Näiden johdosta saatetaan

joutua valitsemaan sellaistenkin vaihtoehtojen välillä, joita ei ole vielä pohdittukaan.

OSSI MARTIKAINEN

Kirjoittaja on EU:n alueiden

komitean jäsen.

Vaihto-

ehtojen

ja kritiikin esittäminen

kuuluvat

demokratiaan.

Avaa artikkelin PDF